“Tunnen, että minulla on paljon annettavaa”

Veera Palokangas
Mielessä voimaa -kokeilu, Kouvola

“Olin mukana LOV ME:n Mielessä voimaa -kokeilussa. Kaverini houkutteli minut mukaan osallistumaan tähän projektiin. 

Mielessä voimaa oli teatterikokeilu. Löysin sen aikana itsestäni luovia puolia ja rohkeutta. En ole työelämässä, mutta Mielessä voimaa -kokeilussa sain olon, että kuulun osaksi yhteiskuntaa. Tunnen, että minulla on paljon annettavaa.

Hienointa Mielessä voimaa -prosessissa oli esityksemme Äkkisyvää. Siskoni tuli mukaan esitykseen, hän soitti selloa. Oli ihanaa, että se oli meille yhteinen juttu. 

Olen kokeilun myötä innostunut teatterista, ja uskalsin lähteä myös mukaan Kokemusasiantuntija taiteen keinoin -koulutukseen. Koulutuksessa työstämme omaa kokemustarinaamme ja opimme esittämään sen puheen lisäksi  taiteen kautta.

Toivoisin, että voisin olla täällä Kymenlaaksossa mukana perustamassa vertaistukiryhmää masentuneille äidelle. Ryhmän ohjauksessa haluaisin käyttää luovia menetelmiä, joita olen oppinut matkan varrella.

LOV ME -hankkeeseen osallistuminen on ollut minulle merkityksellistä.

Kuvausympäristökseni halusin luontoa. Asuimme ennen Vantaalla, jossa lentokoneet suhasivat pään yli, meteliä oli paljon ja naapurit lähellä. Nyt asun Kouvolassa, mutta maakunnan puolella. Tykkään metsästä ja puistoista. Sapokan vesipuistosta Kotkassa löytyi japanilaistyylinen patsas, jonka vieressä seison kuvassa. Saan voimaa luonnosta.

Liikkalassa meillä on kissa, koira, kanoja, kukko ja kaksi kania. Pidän Liikkalasta ja luonnon keskellä asumisesta. Voin paremmin täällä.”

Kuva: Lokki Media

“Puhuminen vähentää stigmaa ja tuo toivoa”

Päivi Söderholm
Toivon ilta -kokeilu, Helsinki

“Olen FinFami Uusimaa -omaisyhdistyksen kokemusasiantuntija.  FinFamista kysyttiin kiinnostusta LOV ME -hankkeeseen osallistumiseen. Osallistuin hankkeen yhteiseen suunnittelutapahtumaan, jonka aivoriihessä muodostuivat omat ryhmät teemojen mukaan. Itse suuntauduin Toivon ilta -ryhmään.

Aluksi minulla oli hieman epäuskoinen olo; mitä hankkeesta ylipäänsä tulee. Meitä oli niin eri lähtökohdista, omaisia, kuntoutujia ja ammattilaisia. Omat ajatukset lähtivät kuitenkin elämään ryhmässä. Hankkeen edetessä yhteinen näkemys muovautui, ja ensimmäisen Toivon illan toteutuessa vahvistui, että olimme oikealla tiellä. Olin vähän pelännyt, että ideamme koetaan pyörän keksimiseksi uudelleen, koska vastaavanlaisia tapahtumia on aiemminkin järjestetty.

Jokainen hankkeeseen osallistuja toi omat ideansa ja kokonaisuudesta tuli yllättävän hyvä. Myönteisen palautteen määrä yllätti.  Koin myös sen merkittävänä, että yhteinen sävel ja yhteenkuuluvuus löytyi hankkeeseen osallistujien kesken. Toivon illan suunnittelussa oli mukana LOV ME -hankkeen vetäjien lisäksi julkisen puolen työntekijöitä, FinFamin työntekijä,  kuntoutujakokemusasiantuntija ja minä omaiskokemusasiantuntijana. 

Omaispuheenvuoron ja esiintymispelon vuoksi koin onnistuttuani voimaantumista. Olin ensimmäisessä Toivon illassa yllättynyt ja kauhuissani yleisön määrästä. Myönteisen palautteen vuoksi rohkaistuin kuitenkin jatkamaan ja sain varmuutta muidenkin omaispuheenvuorojen pitämiseen. Sain vahvistusta sille, että asioista puhuminen on tärkeää stigman vähentämiseksi ja toivon näkökulman tuomiseksi.

Parasta oli yhteenkuuluvuus eri toimijoiden kesken, yhteenkuuluvuus kuntoutujakokemusasiantuntijan kanssa ja tunne siitä, että voi omalta osaltaan vaikuttaa stigman vähentämiseen ja helpottaa joidenkin oloa.

Suhtaudun avoimesti aivoriihityöskentelyyn, koska kokemukseni mukaan niistä syntyy toteuttamisen arvoisia asioita. Pyörä voidaan keksiä uudelleen uudella tavalla, joka lähtee elämään, jos sekä julkinen puoli että kolmas sektori toimivat yhteistyössä. Pidän myös tärkeänä, että kuntoutujat ja omaiset toimivat yhteistyössä eikä ihmisiä kauheasti erotella terveisiiin ja sairaisiin. Toipumisen ja ihmisenä kehittymisen tiellä kun loppujen lopuksi ollaan kaikki elämämme aikana.

Osallistuin myös FinFamin omaan aivoriihityöskentelyyn, jonka tavoitteena oli kehittää FinFamin toimintaa. Omaisten oman polun toteuttaminen jatkuu ja olen siinä mukana.

Vaikka olin kuvauksen suhteen hieman epämukavuusalueellani, on minulla valokuvassa ihmeen levollinen ja rauhallinen ilme katsoessani merelle päin. Ympäristössäni on mukavia elementtejä: sileä kivi sekä rosoisen karhea puunrunko. Voikukka muistuttaa minua monista alkukesistä lapsuudesta lähtien.”

Kuva: Magnus Scharmanoff

Toivo

Miksi haluan kertoa teille osan tarinaani on se, että meillä kaikilla on toivoa paremmasta huomisesta, silloinkin kun edes näin sanominen tuntuu aikamoiselta paskapuheelta. Tämän tarinan kautta haluaisin kuitenkin luoda todellista toivoa paremmasta huomisesta. Kaikki kääntyy parhain päin, ajan kanssa. Toivon tarinani tuovan toivoa siitä, että jokainen voi elää omanlaista elämää – juuri hänen näköistään – menneisyydestään huolimatta. 

Elämässäni tapahtui suuria muutoksia lyhyessä ajassa. Suurin osa muutoksista oli aivan kamalan kaaottisia. Jouduin lopettamaan pienen pajani ja taakseni jäi järvenrannalla rakenteilla oleva oma talo. Tilalle tuli pääkaupungin betonihelvetti, mikä oli maalaistytölle shokki.

Tuntui kuin olisin mukana jossakin painajaisessa, jota minun oli vaikea ymmärtää todeksi, mutta totta se silti oli. Kaikki unelmani oli vedetty ns. vessanpöntöstä alas. Elämäni muuttui “hulluuden high wayksi”, pelkäksi selviytymiseksi. Selviytymisen raja kohdallani saapui tammikuussa 2010. 

Minulta oli hävinnyt nukkumisen jalo taito ja menin eteenpäin pelkällä tahdonvoimalla ja sellaisella draivilla, että havuja perkele! Uskottelin itselleni, että ei sitä kerralla enempää anneta ihmiselle kannettavakseen kuin mitä se jaksaa kantaa – kyllä kaikki taas hyväksi muuttuu, kunhan vain nyt saan hommat taas rullaamaan… Olin aamulla menossa uuteen työpaikkaani, mutta sen sijaan mieheni kuskasikin minut laakson avo-osastolle lepäämään. En oikein muista tuosta päivästä muuta kuin sen helpotuksen tunteen, että minulle luvattiin, että saisin pian nukutuksi. Havut loppuivat kesken kohdallani.

Tämä avo-osasto oli ensi kosketukseni sairaalamaailmaan mielenterveyspuolella. Tuolloin minulla ei ollut asiallista tietoa mielenterveyden sairauksista juuri lainkaan. Ymmärrykseni  sairauksista oli todella vanhanaikainen; luulin, että masennus on vain laiskojen ihmisten hommaa. Nukuttani ja levättyäni aikani Laakson avo-osastolla, luulin pääseväni heti takaisin ns. sorvin äärelle. Kuvittelin, että homma oli nyt taputeltu valmiiksi, että kaikki olisi taas hyvin.

Olin muutaman kuukauden sairaslomalla avo-osaston jälkeen, kun tieni vei Auroran suljetulle osastolle ja sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Minulla oli maaninen jakso käynnissä. Muistan ajatelleeni, että tämä ei voi olla totta! Häpeä siitä, etten pystynyt täyttämään niitä normeja, mitä yhteiskunta oli meille opettanut, oli valtava. Mieleni täyttyi hyvin tuomitsevista ajatuksista. En uskonut, että riitän. Kuka uskoisi, että hyvän äidin aineksiin kuuluisi hullujen huone tai diagnoosi mielenterveys puolelta? Miten ihmeessä pystyisin viemään lapseni eskariin tämän jälkeen, varmasti ne työntekijät tuijottavat minua! Tarttuuko tämä lapsiini? Äiti muuttui hulluksi? Nämä ajatukset olivat vain pääni sisällä. Kukaan ei tuijottanut minua.

Tunsin järjetöntä häpeän määrää sellaisesta asiasta, jota kukaan ei varmasti ole itselleen vapaaehtoisesti hankkinut eli sairastumista kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. En ollut myöskään valinnut itselleni alkoholistista vanhempaa lapsuudenkotiini, eivät nämä ole ihmisestä itsestään riippuvia asioita. Ne eivät olleet valintojani, vaan ne valitsivat minut. Se häpeän määrä, mitä kannoin vuosia rintani päällä oli musertavan raskasta. Ei lapsi voi olla vastuussa vanhempansa teoista, vaikka niin lapsena luulin. Häpesin ja luulin, että se oli minun taakkani kantaa, vanhempani alkoholismin tuomat oireilut. 

Onnekseni läheiseni ovat sellaisia, jotka hyväksyvät minut tällaisena kuin olen. He näkevät minut ihmisenä, ei pelkkänä sairautena. Heille sairauteni oli sairaus muiden vakavien sairauksien seassa. Olin edelleenkin se pullantuoksuinen äiti, ystävä ja sukulainen, vaikka sairauden alkuvuosina vietin useamman ajanjakson suljetulla osastolla. Minua ei häpeilty, mutta minä ihan itse hoidin sen häpeän tunteen kaikkien puolesta, sillä ajattelin tuolloin vielä, että olin melkoinen taakka ja oikea riippakivi muiden elämissä. En minä ollut. Minä kuvittelin sen. Meni vuosia ymmärtää se, kuinka paljon annoin menneisyyteni häpeän määritellä minua. Hyväksymisen tie on ollut järkyttävän pitkä. 

Jos joku olisi sanonut minulle noin 10-vuotta sitten kuinka mielenmaisemani muuttuu lempeämpään suuntaan itseäni kohtaan, en olisi uskonut. Olisin uskonut henkilön valehtelevan, mikäli hän olisi kertonut sen tosiasian, että minä ihan oikeasti riitän. Jos minulle olisi kymmenen vuotta sitten kerrottu, että tulevaisuudessa minä elän muuallakin kuin neljän seinän sisällä, muutoinkin kuin peläten ihmisiä kaupassa ja häpeillen itseäni, tai kaikista roadtripeistä, joita vielä koen: keppihevoskilpailuista, live-keikoista sekä vastoinkäymisistä ja niistä selvitymisestä, opiskeluista ja siitä, että pystyn tekemään merkitsevää työtä, omien voimavarojen mukaan… En olisi uskonut. Siksi halusin kertoa teille tämän tarinan. Toivoa on paremmasta huomisesta. 

Nykyään olen eläkkeellä ja lisäksi toimin tukihenkilönä mielenterveyspuolella. Olen myös yksi koulutetuista kokemusasiantuntijoista, jotka ovat tehneet yhteistyötä Kakspy ry:n LOV ME-hankkeen ja Kymsoten ammattilaisten kanssa. Tämä projekti on ollut minulle toivon tuoja. Yhdessä suunniteltujen konkreettisten kokeiluimme avulla mahdollistimme hyvää kohtaamista eri keinon.

Kuulluksi tulemisen tae on hyvä kohtaaminen.

Kuulluksi tuleminen on yksi avaintekijä kohti parempaa huomista. Tämän voin kertoa omasta kokemuksestani. Se on tapahtunut minulle, ja sen avulla olen saanut matkani varrella toivoa sekä uskoa itseeni ja mahdollisuuteen saada hyvä omanlainen elämä kaikesta menneestä huolimatta. 

-EVE

Kirjoittaja on ollut mukana Kakspy ry:n LOV ME -hankkeen Hyvän kohtaamisen -yhteiskehittämisenprojektissa Kymsoten kanssa

Elämän mielekkyys

Muutos, oli se sitten positiivinen tai traumaattinen, pysäyttää miettimään elämän merkityksellisyyttä ja arvoja.

Mikä on minulle tärkeää? Elänkö arvojeni mukaan?

Elänkö omannäköistä elämää, vai saneleeko sen joku muu? Kuinka selviän tästä?

Mitä näen, kun katson ikkunasta? Näenkö sateen, joka estää menemästä pihalle, vai näenkö sateen, joka helpottaa kuivuudesta kärsivää luontoa? Heiluvatko puiden lehdet kauniisti, vai näenkö edes koko puuta?

Päätin muuttaa, sillä olin kärsinyt unettomuudesta liian kauan asunnossani liikenteen metelin tullessa seinien läpi sisään, ja oloni oli kuin näyteikkunassa. 

Menin katsomaan korvemmasta asuntoa. Uuden asunnon olohuoneen ikkunasta näin, kuinka puiden lehdet pyörivät kauniisti tuulessa. Ilmoitin ystävilleni, että siihen kohtaa huonetta tulen asettamaan sängyn tai sohvan, jotta voin katsella kaunista maisemaa. Sain kuulla muutamilta, että mitä sinä nyt, hyvältä keskeiseltä paikalta muutat pois! Ei mitään järkeä! Ei varmaan heidän mielestään ollutkaan, mutta voin sanoa, että vieläkin koti-ikkunastani näen, kuinka tuuli pyörittää puiden lehtiä kauniisti.  Nukun myös oikein hyvin, kiitos kysymästä!

Muuttaminen oli muutos, johon pystyin itse vaikuttamaan, jotta kokisin arkeni mielekkäämmäksi. Muutos tuki sielunmaisemaani.

Ensimmäisen suuren muutoksen koin, kun olin vielä lapsi. Silloin minulla ei ollut mitään valtaa vaikuttaa muutokseen. Elin vain mukana, matkustajana. Kun veljeni kuoli yllättäen, huomasin, että vanhemmat voivat mennä rikki. Tuntui avuttomalta katsoa omia vanhempiaan hiljaa ovensuusta ja nähdä heidän surunsa. En tiennyt, kuinka olisin saanut heiltä pahan mielen pois. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista ja se oli pelottavaa. Päätin, että minun pitää olla vahva ja kiltti. Läheisemme tulivat auttamaan ja tukemaan ympäri maailmaa perhettäni. Olin samalla hämmentynyt ja helpottunut, että meillä oli aikuisia, jotka yrittivät lohduttaa. 

Vuosien saatossa veljeni menehtyminen muuttui osaksi elämäni tarinaa. Sain siitä vahvan opin, että pidä läheisistä huolta omalla tavallasi. Elämä jatkuu menetyksestä huolimatta. Hymy palaa kotiin jossain vaiheessa. 

Kriisien kohdalla olen vapaalla vaihtelevalla tyylillä selvinnyt tuen kanssa takaisin tähän maailmaan. Pikkuhiljaa olen saanut takaisin ne osat, jotka tukevat minua jaksamaan ja jossain kohtaa taas nauttimaan elämästäni. Yhdistävä tekijä kriiseistä selviytymiseen ovat aina olleet läheiset, rakkaus, aika ja arki. 

Tasainen omanlaiseni arki, joka pitää sisällään viikkosiivoukset musiikin tahtiin, ruoanlaitot ja kaiken maailman vessanpesut. Näissä arjen rutiineissa olen tiennyt mitä tapahtuu ja mihin aikaan. Olen huomannut, että kriisin keskellä arki on ollut asia, johon minä itse voin vaikuttaa, vaikka on tuntunut, että mikään ei ole minun hallittavissani. Näiden avulla saan pidettyä itseni niin sanotusti kasassa vielä hetken. 

Konkreettisesti: taide pelastaa maailman. 

Onnekseni olen saanut mielettömän tuen läheisiltäni ja ammattilaisilta kaikista pahimpien kriisien keskellä. Tämä on minun selviytymismallini: varmistan, ettei kenelläkään ole nälkä ja arki jatkuu mahdollisemman samanlaisena kuin ennenkin. Yritän pitää itsestäni huolta.

Kun kaksoissiskoni joutui onnettomuuteen, entinen aviomieheni joutui vierestä kuuntelemaan erästä artistia, jonka olin valinnut kriisimusiikikseni. Tarkoitukseni oli kiinnittää ahdistukseni muistot siihen musiikkiin. Kun aikaa kului, huomasin, etten enää pystynyt kuuntelemaan kyseistä artistia, vaan vähitellen arkimusiikkini oli vaihtunut takaisin lempiartisteihin. En halunnut muistoja biiseihin, jotka ovat merkinneet minulle jotain muuta tunnetta. 

Kun minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö vajaa kolmikymppisenä, osa arvoistani meni uusiksi. Jouduin väkisin pysähtymään. Olen aina ollut ahkera ja utelias. Pankkitiliäni en ole koskaan osannut pullistaa, mutta haaveeni olivat tuolloin konkreettisesti muuttumassa todeksi. Ja sitten ne vietiin pois. 

Vaikka perheeni koostuu sekalaisesta seurakunnasta, meillä on yksi vahva tekijä ollut aina läsnä: Ei jäädä tuleen makaamaan. Äitini ei ole koskaan tuominnut minua, saatikka kaksoissiskoni. Hän on ollut peruskallioni.

Kaksoissiskoni auto-onnettomuuden jälkeen sain m1-lähetteen, joka pysähdytti minut pakon edessä. Elämäni oli menossa suuntaan, joka ei tukenut arvojani, saati sellaiseen, että olisin iltaisin pystynyt ajattelemaan itsestäni mitään positiivisesti. 

Tuen avulla alkoi elämässäni jälleen omanlainen arkeni, joka koostui minulle mieluisista asioista, kuten anarkisti-marttojen neulontaseurasta, taiteesta, opiskelusta ja läheisistä. Silti jokin jarrutti minua sisältäpäin, ja toi ajoittain huonon voinnin. Tilanne helpotti, kun näin, kuinka siskoni pärjää yksin ja on myös pystynyt aloittamaan omannäköisen elämänsä. Silloin minunkin sisälleni tuli jonkinlainen rauha. 

Ymmärsin päästää irti menneisyydessä elämisestä ja aloin elämään tätä päivää sekä ajatella tulevaa, mitä se minulle tarjoaa. Siitä lähtikin sitten liuta koulutuksia – ja rehellinen hymy palasi kasvoilleni.

-EVE

Kirjoittaja on ollut mukana Kakspy ry:n LOV ME -hankkeen Hyvän kohtaamisen -yhteiskehittämisenprojektissa Kymsoten kanssa

“Hanke toi elämääni optimismia”

Tiina Piira
Kokemus Voimavaraksi -ryhmä, Kotka

“Ammatiltani olen kemisti/tutkija, mutta usean vuoden eläkkeellä olon jälkeen valmistuin myös kokemusasiantuntijaksi 2019. Kuulin LOV ME -hankkeesta Facebookin kautta ja infotilaisuuden jälkeen lähdin innostuneena mukaan. Olin mukana työryhmässä, jonka kehittämistyön tuloksena syntyi Kokemus Voimavaraksi -ryhmätoimintamalli, joka on suunnattu masennuksesta ja ahdistuksesta kärsiville. Kokeilu onnistui hyvin ja tällä hetkellä mallia markkinoidaan eri tahoille.

LOV ME -hanke on merkinnyt paitsi yhdessä tekemistä, myös uusia ystäviä, jotka toivottavasti pysyvät elämässäni hankkeen päätyttyäkin. Yhdessä ideoiminen, uuden luominen  ja heittäytyminen toivat myös iloa ja toivoa elämääni. Rankoillakin kokemuksillani on merkitystä ja voin auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia. Eräs ryhmäläinen totesikin osuvasti, että kokemusta uskotaan!

Hanke on tuonut elämääni myös optimismia. Olin jo useamman vuoden ajan harkinnut osa-aikatöiden tekemistä. Kokemusasiantuntiijakoulutus sekä hankkeeseen osallistuminen antoivat minulle varmuutta siihen, että minulla on edelleen kykyjä ja voimia olla ainakin osittain mukana työelämässä. Tulevaisuus näyttää valoisalta. Työstä saatu palkkio on myös tärkeä ja kannustava tekijä.

Parasta hankkeessa olivat ihmiset: hankkeen ohjaajat, kokemusasiantuntijakollegat ja asiakkaat. Jaetut tunteet itkuineen ja nauruineen olivat tärkeitä meille kaikille, sekä ryhmäläisille että ohjaajille. Voimaantumista tapahtui meille kaikille! Oli turvallista päästää mielikuvituksensa valloilleen ja ideoita ilmoille niitä liikoja suodattamatta, koska siihen kannustettiin. Kyseessähän oli nimenomaan kokeileva kehittäminen. Oli myös palkitsevaa olla mukana prosessissa, missä alun raakileesta työstetään lopulta valmis toimintamalli. 

Sain hankkeesta valtavasti työkaluja itselleni. Minulle tuli kokemusta ryhmänohjauksesta, mistä on hyötyä jatkossa kokemusasiantuntijan töissä. Omat vahvuudet ja toki myös kehittämisen kohteet tarkentuivat. Sain rohkaisua työstää omaa kokemustani työkaluksi muiden auttamiseen.

Halusin tulla kuvatuksi Meripuistossa majakoiden luona. Meripuistossa on paikka, jossa on 5-6 suunnilleen ihmisen korkuista majakkaa. Meitä kokemusasiantuntijoita voidaan ajatella symbolisesti majakoiksi, jotka näyttävät valoa akuutisti masentuneille ja ahdistuneille ihmisille. Meillä on takana oma kuntoutuskokemus, joka voi toimia toivon ja valon tuojana vielä masennuksen kourissa oleville.”

Kuva: Lokki Media

“Kokeilu vaikutti kokonaisvaltaisesti”

Jukka Illman
Kokemusta on! -kokeilu, Kotka

“Olen työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyistä ja toimin kokemusasiantuntijana.

Tein LOV ME -hankkeen Kokemusta on! -kokeilussa kaikkea mahdollista, muun muassa kerroin oman tarinani yleisölle ja pidin myös kokemusasiantuntijavastaanottoa.

Muistaakseni törmäsin LOV ME -hankkeeseen ja tähän kokeiluun joko Kakspy ry:n verkkosivuilla tai sitten kuulin siitä Kakspy ry:n toiminnanjohtaja Miia Kurttilalta, kun olin kokemusasiantuntijana mukana rekrytoimassa uutta hankepäällikköä järjestön toimintaan.

Kokemusta on! -illoissa merkityksellistä oli ihmisten auttaminen. Minusta tuntuu, että osallistujat todella saivat siitä itselleen jotain. Vaikka olinkin kokeilussa monessa mukana, niin henkilökohtaisesti hienoimmalta tuntui kokemusasiantuntijavastaanoton pitäminen. Se tuli niin lähelle itseä, kun omalla toiminnalla pystyi auttamaan ja näkemään, kuinka toinen tulee kuulluksi.

On vaikea eritellä, mitä olen Kokemusta on! -kokeilusta oppinut. Kokemusta on! -toiminta on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti siihen, kuinka kokemusasiantuntijana toimin. Myös  palvelumuotoilun ymmärtäminen on kehittänyt sitä, kuinka ajattelen. Kokemusta on! -kokeilun aikana oli kiva päästä kirjoittamaan blogitekstejä mielenterveydestä. Blogitekstit julkaistiin LOV ME -hankkeen sivulla ja somessa. 

Nautin LOV ME -hankkeen kokeilussa erilaisten ihmisten kanssa työskentelystä. Minusta tuntuu, että kokemus on opettanut minulle ihmisistä paljon, ja onhan ihminen mielenkiintoinen kohde oppia. Olen Kokemusta on! -iltojen ja koko prosessin kautta oppinut valtavasti myös itsestäni – yhtenä ihmisenä muiden joukossa.

Valitsen kuvausympäristöksi ilman muuta merimaiseman. Meri on pienestä asti ollut minulle tärkeä: olen saaressa syntynyt ja aikuisikäni sain leipäni merestä. Meri on merkityksellisyydessään minulle heti ihmissuhteiden jälkeen tärkeintä.”

Kuva: Lokki Media

“Täällä kohdellaan ihmisenä”

Manu Havisalmi, teatterialan freelancer
Osallisuutta arkeen teatterista, Kotka

“Olin ammattilaisena mukana Osallisuutta arkeen teatterista -kokeilussa. Kokeilussa mukana olevat kokemusasiantuntijat kertoivat kehittämissuunnitelmastaan ja kysyivät, lähtisinkö mukaan. Innostuin ideasta, joten oli helppo suostua.

Osallisuutta arkeen teatterista -kokeilussa teatteritoiminta vietiin Kakspy ry:n asumisyksiköihin. Asukkaiden kanssa työskentely oli mielekästä, ja kokeilusta jäi olo, että tätä haluaisi tehdä jatkossakin. Oli hienoa nähdä, kuinka osallistujat yhteisen matkan varrella innostuivat, rentoutuivat ja vapautuivat. Kokeilussa mukana oleminen oli inspiroivaa ja palkitsevaa.

Upeinta kokeilussa oli nähdä muutos osallistujissa. Kun kokeilu aloitettiin, moni arkaili teatterimenetelmiä. Pikkuhiljaa ihmiset kuitenkin innostuivat, ja tuli yhteinen ymmärrys siitä, että ei ole “väärää tapaa tehdä”. Loppuvaiheessa kokeilua osallistujat jo heittäytyivät mukaan toimintaan: ei tarvinnut enää pyytää vapaaehtoisia, sillä he lähtivät mukaan oma-aloitteisesti. Oli myös hienoa, kuinka henkilökunta osallistui yhdessä asukkaiden kanssa ryhmätoimintaan. 

Kokeilusta tuli minulle paljon palautetta. Meinasi tulla roska silmään, kun osallistuja kertoi, että ryhmään tullessa saa hetkeksi unohtaa huolet ja murheet. “Täällä kohdellaan ihmisenä.” Kokeilu oli monella tapaa merkityksellinen niin osallistujille kuin ammattilaisellekin.

Kokeilu on tuonut minulle ammatillisia haaveita. Olisi hienoa, mikäli vastaavaa teatteritoimintaa pääsisi jatkossakin toteuttamaan asumisyksiköissä tai esimerkiksi Kakspy ry:n Mielipaikassa ja Klubitaloilla. On tärkeää, että teatteri saataisiin ihan rakenteisiin asti, ei vain projekteina tai hankkeina kokeiltavaksi.

Toivon, että LOV ME:n hyväksi havaituista kokeiluista ainakin osa saisi jatkoa ja aikaan pysyvän toimintatavan muutoksen. Teatterialan toimijana on helppo rummuttaa kulttuuritoiminnan puolesta, mutta ihan todennettua on, että taide sekä kulttuuritoiminta edistävät ihmisten kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Halusin tulla kuvatuksi meren lähellä, sillä meri merkitsee minulle vapautta. Vaalin ajatusta, kuinka tästä jos vesille lähtisi, voisi päätyä ihan minne vain. Meren aava kuljettaa Kotkasta vaikka Japaniin asti! Sillä ei ole rajoitteita, se ei ala eikä pääty mihinkään. Meren äärettömyys rauhoittaa.”

Kuva: Lokki Media

“Opin ohjaamaan ryhmiä”

Anne Harjunen
Osallisuutta arkeen teatterista, Miehikkälä

“Olen kokemusasiantuntija ja vertaisohjaaja, pohjakoulutukseltani lähihoitaja. Rakkaimmat harrastukseni ovat oma koira, vesijumppa ja vapaaehtoistyö.

Olin mukana Osallisuutta arkeen teatterista -kokeilussa. Kun opiskelin kokemusasiantuntijaksi, meille kerrottiin että on tulossa info LOV ME -hankkeesta. Siellä innostuin lähtemään mukaan. Tottakai!

Koin hankkeessa merkityksellisenä asumisyksiköiden kuntoutujien kohtaamisen ja voimaantumisen. Sekä yhdessä tekemisen ja heittäytymisen tuoman ilon.

Hienointa ovat ollut asumisyksiköiden ihmiset, joilta saimme aina lämpimän vastaanoton. Ja mukavat työtoverit.

Oli opettavaista tutustua LOV ME -hankkeen työskentelyyn, se voimaannutti minua. Hanketyö jatkossakin kiinnostaa, samoin kuin ryhmänohjaus, johon sain uutta ideaa ja oppia improvisaatioharjoituksista. Mutta innolla odotan kaikenlaisia uusia haasteita. 

Metsä merkitsee minulle rauhoittumista, puhdasta ilmaa ja kauneutta. Siellä saan kerätä voimia koiran kanssa. Kuvattavana oli helppo olla. Taustaksi valikoitui metsän väri, vihreä. Ja sininen taivas. Istahdin penkille. Katse valoon, aurinkoon.”

Kuva: Lokki Media

“Tärkeintä on tulla kuulluksi”

Kristian
Uusi PISTE -kokeilu, Kymsote

“Olen Kristian, monet kutsuvat Krisuksi. Olen entinen huumeidenkäyttäjä: käytin kovia huumeita 20 vuotta. Olen ollut kuusi vuotta käyttämättä, joista neljä viimeisintä toiminut kokemusasiantuntijana. Teen kokemusasiantuntijatöitä vakituisessa työsuhteessa ja freelancerina, sekä toteutan videoita perustamalleni Kokemusasiantuntijauutiset -kanavalle.

Olen kokenut paljon, selvinnyt läpi huumehelvetin ja vieroittautumisen. Olen kiitollinen, että olen saanut toisen mahdollisuuden ja että kokemuksellani voin nyt auttaa heitä, jotka taistelevat samojen asioiden kanssa.

Toimin LOV ME -hankkeen Uusi PISTE -kokeilussa, joka tehdään yhteistyössä Kymsoten kanssa. PISTE tarjoaa matalalla kynnyksellä sosiaali- ja terveysneuvontaa huumeiden käyttäjille. Meillä on hyvä tiimi kasassa! Olen ollut PISTEellä mukana alusta saakka: suunnittelemassa, kehittämässä ja nyt toteuttamassa, eli kokemusasiantuntijana paikan päällä sekä viestintää miettimässä.

PISTE-yhteistyön ammattilaiset ja me kokemusasiantuntijat aloitimme miettimällä yhdessä, kuinka lähdemme liikkeelle ja mihin tähtäämme: mikä on PISTEen visio tänään, huomenna tai kymmenen vuoden päästä? Kuinka siihen päästään?

Vaikka olenkin jo aika kokenut konkari kokemusasiantuntijatoiminnassa, olen oppinut PISTE-kokeilussa paljon. Kaikki ihmissuhteet, joita on PISTEen kautta muodostunut, ovat tuoneet minulle ideoita ja tietoa, jota en ennen osannut ajatellakaan. PISTEellä on hyvä työilmapiiri, kaikki tulevat kaikkien kanssa toimeen.

Minulla hienointa PISTEellä, paitsi tietenkin auttaminen, on ollut suunnitteluprosessin ymmärtäminen. Tarkka suunnittelu on tuonut lisää varmuutta. Olen tehnyt käytännön kokemusasiantuntijatyötä asiakkaiden ja kuntoutujien parissa kauan, mutta PISTEellä on ollut mahtavaa kokea kuinka toimintamalli kehitetään – se tuo uskallusta kokeilla oppeja muussakin toiminnassa!

On hienoa, että asiakkaan näkökulma, jota me kokemusasiantuntijat tuomme, on isossa roolissa PISTEellä. Minusta tuntuu, että olen voinut tuoda esiin niitä asioita, joita olisin itse huumeiden käyttäjänä ja vieroituksessa tarvinnut, mutta joita eivät ammattilaiset silloin tienneet tai ymmärtäneet.

Tärkeintä PISTEellä on asiakkaan hyvinvointi ja se, että tulee kuulluksi. Aikanaan ei sellaista apua löytynyt, mutta nyt keskitytään tähän päivään ja suunnataan tarmo siihen, että asiakkaalle tarjotaan joka kantilta paras mahdollinen paketti. Asiakastyö PISTEellä on vähän erilaista kuin mihin olen laitoksissa toimiessani tottunut: PISTEen asiakkaat eivät ole sitoutuneet päihteettömyyteen. Omalla esimerkillämme me kokemusasiantuntijat voimme kuitenkin näyttää, että lopettamalla tai edes vähentämällä voi parantaa omaa elämänlaatua.

Kuten kerroin, olen ollut PISTEellä myös tekemässä some-viestintää. Siitä on tullut paljon vinkkejä ja työkaluja, joita voin myös Kokemusasiantuntijauutisissa ja kokemusasiantuntijuudesta kertomisessani hyödyntää, muun muassa mikä tekee julkaisuista hyvännäköisiä ja saavutettavia – millaisen postauksen äärelle ihminen pysähtyy.

Kaiken kaikkiaan PISTEen kehittämisessä olen oppinut paljon sellaista, mikä kehittää kokemusasiantuntijuusammattitaitoani! LOV ME:n ja Kymsoten Uusi PISTE on ollut ihan huikea juttu.

Valitsin kuvausympäristökseni luonnon. Vesi, kivet, puut… niissä sielu lepää ja pääsee pois hektisyydestä. Elämä on välillä kivikkoista, mutta sieltä välistä kuitenkin aina jokin kasvaa. Vesi on minun voimaelementtini – se puskee vaikka harmaan kiven läpi.“

Kuva: Lokki Media

“Hienointa on kuulua ryhmään, jossa autetaan toisia”

Arja Sihvonen
Matka itseen -kokeilu,  Helsinki

“Asun yksin pienen australianterrieri Visun kanssa. Eläimet ovat minulle tärkeitä ja etenkin hevoset ovat auttaneet minut kohti valoa voimakkaan itsetuhoisen masennuksen syövereistä. Hevoset kertoivat minulle, että olen hyväksytty juuri tällaisena kuin olen. Siitä lähti pitkä tie toipumiseen.

Olen niin hyvin toipunut, että kouluttauduin ja valmistuin kokemusasiantuntijaksi vuonna 2018. Masennus ei ole kokonaan poissa ja terapiassakin käyn edelleen, mutta pärjään nyt kohtuullisen hyvin. Itsetuhoisuus ja monen vuoden sairaalakierre on ollut poissa jo yli kuusi vuotta. Nyt haluan olla tuomassa toivoa muille kaltaisilleni ja kehittämässä ammattilaisten kanssa hoitoa parempaan suuntaan.

Olin mukana LOV ME -hankkeen Matka itseen -kokeilussa. Meitä oli kuusi kokemusasiantuntijaa suunnittelemassa matkaa itseen. Kesällä 2019 aikana toteutimme ensimmäisen kokeilun,Matka itseen -ryhmän Laturin tukiyhteisössä Helsingissä. Myöhemmin jakauduimme kahdeksi ryhmäksi. Toinen toteutti ryhmän Pitäjänmäen seurakunnan tiloissa ja toinen Tuusulassa. Tuusulan ryhmän nimeksi tuli Hyvinvointia diginä. Ryhmä kokoontui neljä kertaa kerran viikossa.

Mitä olen hankkeesta oppinut? Tarkastelen tätä hankkeen teemojen kautta.

Liittyminen on monimerkityksellinen teema tässä hankkeessa. Olen oppinut liittymään ryhmään muiden kokemusasiantuntijoiden kanssa ja siitä miten toteutetaan yhteisiä tavoitteita. Olen tutustunut myös siihen miten muut liittyivät ryhmään. Opin mikä auttoi ja mikä esti liittymistä.

Optimismi olikin hankalampi oppia, kun itsellä on taipumus negatiivisuuteen. Optimismia lisäsi se, että ryhmäläiset olivat kokeneet järjestämämme ryhmän hyödylliseksi. Tosin ei minusta vielä optimistia tullut, mutta muistijälki tästä on jäänyt.

Voimaantumista toivon tapahtuneen ryhmäläisillä, sillä heitä varten tätä teimme. Itse voimaannuin, kun saimme tämän kaikesta stressistä huolimatta tehtyä.

Myönteisen minäkäsityksen toivon voimistuneen ainakin jonkin verran, kun etenkin toisesta ryhmästä tuli osallistujilta hyvää palautetta. Mutta täytyy todeta kuitenkin, että tämä on minulle haastavaa, kun oma minäkäsitykseni on ollut niin pitkään huono. Tämän hankkeen myötä olen edistynyt hieman.

Elämän merkityksellisyys on lisääntynyt tämän projektin myötä, sillä työkyvyttömyyseläkkeelle joutuessa olen muutoin jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle. Työelämässä oli parasta kuulua johonkin ja saada olla hyödyllinen. Sairastumisen myötä se kaikki jäi pois elämästä. Nyt olin hetken merkityksellinen, kun olen saanut olla mukana tässä hankkeessa arvostettuna toimijana ja sain siitä pientä korvaustakin.

Hienointa on ollut kuulua johonkin, missä autetaan toisia ja yhdessä suunnitellaan mitä kohderyhmämme tarvitsee. Parasta on ollut kulkea hetki muiden kokemusasiantuntijoiden ja ammattilaisten kanssa yhteistä matkaa auttaen ja tukien tukea tarvitsevia. On upeaa nähdä oman kokemuksen tuovan elämään sellaista ymmärrystä, jota en olisi koskaan uskonut itselläni olevankaan. Vaikka sairaus minusta ei koskaan täysin lähde pois, niin silti voin vielä elämässä kääntää sen hyväksi ja nimenomaan toisten hyväksi. Olen huomannut, että minä näen jotakin sellaista oman kokemukseni kautta, jota ammattilaiset eivät ole huomanneet.

Toivon, että tulevaisuudessa saan lisää itseluottamusta tämän kokemuksen avulla. Minä selvisin, vaikka stressi olikin välillä kova. Opin, että yhdessä toisten kanssa tehden pystyimme tukemaan toisiamme ja me yhdessä selvisimme.

Kuvani on otettu meren läheisyydessä, sillä olen muuttanut meren lähelle ja siitä maisemasta on pikkuhiljaa tullut osa kotiseutuani. Voimaannun meren rannalla koiran kanssa kulkiessani. Kuuntelen luontoa, katselen merta, olen vain hiljaa itsekseni ja voin uskoa, että toivoa on aina.”

Kuva: Magnus Scharmanoff