M niin kuin myönteinen minäkuva

Virpi Asllani kertoo, mitä tarkoittaa M-kirjain LOV ME -hankkeen nimessä.

Ei minua ollut toivottu, silti elämä päätti tuoda minut tähän maailmaan. Olin lapsena hyvin epävarma itsestäni ja pelkäsin, etten kelpaa. Tunsin olevani sisaruksiani huonompi, vaikka kukaan ei niin puhunut.

Murrosiän kovan kapinoinnin jälkeen minusta tuli taas kiltti tyttö.  

Pelkäsin yhä hylkäämistä yli kaiken. Painon nousu lisäsi sitä entisestään, koin olevani ruma ja  huono. Jännitin niin paljon, että jo bussiin nouseminen oli haaste. Tunsin, että ihmiset katsovat minua ja näkevät huonnomuuteni.  

Viimeisenä opiskeluvuotena ja töissä sen jälkeen, aloin hakemaan hyväksyntää suorittamalla. Olin hyvä melkein kaikessa mihin ryhdyin:  Minut valittiin myymäläketjun Tähtimyyjäksi, pärjäsin miesvaltaisessa ampuma lajissa iso kaliiperisillä aseilla, menestyin liiketoiminnassa. Sain kehuja ja kiitosta.  

Peilasin itseäni toisten ihmisten kautta, mutta en arvostanut itse itseäni… saatika rakastanut. Lopulta ylisuorittaminen ja kaikkien lankojen käsissä pitäminen alkoi rajusti hajottamaan kehoani.  En kuunnellut sen varoituksia, vaan jatkoin samaan malliin.

Masennus pysähdytti lopulta menestyvän perheenäidin. Silloin tipahdettiin korkealta. Peilistä katsoi lihonut, ilmeetön, väsynyt minä, jolla ei ollut voimia  suorittaa ja saada hyväksyntää.  

Masennus kesti kymmenen vuotta ja itsetuhoisuus vei monesti psykiatriseen sairaalaan.  

Iso ja rankka ratkaisu lähteä pitkästä liitosta alkoi avata silmiäni. Nyt pitikin kohdata itsensä, osata olla yksin.  Aloin vasta silloin tutustumaan kunnolla minuun ja kuuntelemaan, mitä oikeasti haluan.  Yksin olo tuntui välillä kovana, ahdistavana kipuna rintalastassa… mutta jossain vaiheessa alkoi helpottaa. 

Kokemusasiantuntijakoulutuksissa kävin elämääni läpi, syntymästä siihen hetkeen. Aloin ymmärtämään minua. Pikkuhiljaa syntyi arvostus ja armo itseäni kohtaan. Tämä on oma elämäni ja olen itse se tärkein ihminen itselleni.  

Opin antamaan luvan epäonnistua ja olla yli suorittamatta. Tuli hyväksyntä ja rakkaus minua kohtaan sellaisena kuin olen. 

Myönteinen minäkuva syntyy vuorovaikutuksessa.  Ideoimme LOV ME-pajalla mielenterveyskuntoutujille ja heidän läheisilleen Mielessä Voimaa ryhmää.  

Kokeilun toteutuksessa teatterin keinot antoivat mahdollisuuden purkaa tunteita ja kokemuksia  turvallisesti. Mentiin rooliin ja tultiin sieltä pois.

Me kokemusasiantuntijat ja teatterin moniosaaja Piia Kleimola, huomioimme ja kuuntelimme  ryhmäläisiä. Olimme kaikki siellä yhtä tärkeitä. Jokainen sai kokea olevansa merkityksellinen. 

Ryhmä huipentui yleisölle avoimeen forum teatteri -näytökseen.  

Luottamus ja toisten kannustaminen saivat ryhmäläiset voittamaan itsensä. He kaikki halusivat tulla esiintymään.  Onnistumisen tunteet ja yleisön kannustavat palautteet voimaannuttivat meidät kaikki.

Mitä haluaisin antaa muille neuvoksi? 

Kohtele itseäsi kuin parasta ystävääsi. Mitä sanoisit hänelle, kun hänen on paha olla tai hän  epäonnistuu jossain? Kehutko ja kiitätkö häntä kun hän onnistuu?  

Ole armelias, ei kenenkään kuulu olla täydellinen ja mokat ovat inhimillisiä.

Tee asioita, jotka tuovat hyvää mieltä sinulle. Ihan pienetkin jutut ovat tärkeitä. Keitä vaikka itsellesi pullakahvit tai koiran kanssa kävelyllä anna itsellesi lupa istahtaa kivelle ja kuunnella luonnon ääniä.

Minulla kesti 50 vuotta löytää myönteinen minäkuva. Siihen vaadittiin melko kova koulu ja  totaalinen pysähtyminen itsetutkiskeluun. Ei sen tarvitse muilla mennä näin vaikean kautta. 

On tärkeää ymmärtää, että kukaan ei valitse itse sairastumistaan ja se, että olemme kaikki ihan yhtä  arvokkaita ihmisiä. Olimmeko sitten ydinfyysikkoja tai eläkeläisiä psyykkisen sairauden takia. 

Sinä olet tärkeä ja hyvä, juuri sellaisena kuin olet!

Virpi Asllani

Kirjoittaja on koulutettu kokemusasiantuntija ja kokemusasiantuntija taiteen keinoin. Hän oli mukana LOV ME -hankkeessa muun muassa kehittämässä ja toteuttamassa forumteatteri-aiheista kokeilua. Virpi on myös kameran takana ”Kun aina ei ole sanoja” -valokuvanäyttelyssä.

O niin kuin optimismi

Minna Huusari kertoo, mitä tarkoittaa O-kirjain LOV ME -hankkeen nimessä.

Optimismi. Toivo. Näköaloja mahdollisuuksiin.

Minä ja ystäväni Matti kuljimme yhdessä kappaleen matkaa. Se oli kahden erilaisen maailman kohtaamista:  hänen huumemaailmansa sekä minun maailmani ilman huumeita. Näin, mitä huumemaailma todellakin on: Kivettyneisyyttä, toivottomuutta, pessimismiä, väkivaltaa, kuolemaa, arvostuksen puutetta – niin ympäristöä – kuin itse itseään kohtaan ja kaikkia muitakin ympärillä olevia ihmisiä kohtaan. Sisäistä tyhjyyttä. Jotta en olisi itse, edes vahingossa, mennyt tuohon kaikkeen hänen ohessaan mukaan, aloin kiinnittää huomiota omiin elämänasenteisiini. 

Vaan kuinka onnistuisin?

Ensiksikin, päätin tutustua huumemaailmaan avoimin mielin: Mietin: miksi siellä huumemaailmassa käyttäydytään kuten nyt käyttäydytään, käytetään väkivaltaa? ja miksi siellä toimitaan niin kuin nyt juuri toimitaan, esimerkiksi varastellaan?

Toiseksi, aloin kiinnittämään huomiotani kiitollisuuteen: Mistä voisin olla kiitollinen juuri nyt?

Kolmanneksi aloin tutkia rakkauden määritelmiä erilaisista kirjallisista teoksista, jotta ymmärtäisin paremmin, mitä sana rakkaus laajasti ymmärrettynä, oikeasti tarkoittaakaan. Mitä rakkaus kaiken kaikkiaan käsittää ja mihin se meidät haastaa?

Ajattelin myös aina matkallamme, että jospa minulla olisi pienikin mahdollisuus tuoda ystäväni elämään jotakin muuta kuin sitä mihin hän oli tottunut eli aineita ja niiden hankkimista. Että jos sekin aika, jonka me olemme yhdessä, pitäisi hänet pois joistakin rikoksista, olisi sekin jo jotain. Jos saisin vaikka esimerkiksi kuulumisteni kertomisella hänen huomionsa pois muusta – sekin voisi olla jo jotain!

Tämä kantoi. Jotakin tapahtui. Pikkuhiljaa, vähä vähältä Matti alkoi huomaamaan positiivista muutosta itsessään – ja hän uskaltautui laittamaan hyvän vielä kiertoonkin, kaveripiiriin, virastoihin ja missä ikinä hän liikkuikaan. 

Aina on siis toivoa. Pimeydenkin keskeltä se löytyi.

Nyt olen mukana Kymsoten Kymenlaakson sosiaali-ja terveysneuvontapisteen yhteiskehittämisen kokeilussa. Meillä kaikilla on ollut alusta saakka yhteiset ajatusmallit ja tavoitteet miten toimimme ja etenemme. Kaikki tapahtui avoimin ja valoisin mielin.

Pisteellä asiakkaat pysähtyivät viettämään aikaa kanssamme. He halusivat tulla nähdyiksi, näkyviksi ja kuulluiksi. He halusivat luottaa ja “paljastaa sisintään” –  myös suhteista läheisiinsä. He alkoivat miettiä ” jospa minunkin elämälläni olisi vielä jokin tarkoitus”. He halusivat kuulla, että heilläkin on toivoa ja mahdollisuus. 

On ollut ihanaa, koskettavaakin saada toteuttaa tällaista hanketta yhdessä kokemusasiantuntijakollegoideni ja Pisteen ammattilaisten kanssa. 

Olen nähnyt Pisteen kävijöiden keskuudessa optimismia; myönteisen ja toiveikkaan elämänasenteen esiin nousemista ja vieläpä sen kasvua. Hyvällä on jälleen mahdollisuus lähteä  kiertoon. 

Siten optimistisuus ja toivo laajenevat entisestään: niin heidän keskuudessaan  kuin meidän täällä. Tämä on saanut minut uskomaan, että kokemusasiantuntijatoiminnan kautta  mahdollistuu kahden erilaisen maailman kohtaaminen: huumeriippuvuutta sairastavien ja ei-riippuvuussuhteessa olevien henkilöiden kesken. Sen myötä näen muutoksen yhteiskunnassamme. Koska toivoahan aina on.

Minna Huusari

Kirjoittaja on  kokemusasiantuntija, asunnottoman monipäihderiippuvaisen henkilön läheinen: rinnallakulkija. Hän on mukana valokuvanäyttelyssä “Kun aina ei ole sanoja” ja LOV ME- hankkeessa Pisteen kokeilussa. 

“Kokeileva kehittäminen tuo keveyttä tekemiseen”

Mari Sahlberg
Citizen Think Tank, Helsinki

“Olin kokemusasiantuntijana mukana LOV ME:n pienessä taidetyöpajakokeilussa ja myöhemmin Citizen Think Tankissa digifasilitaattorina. Alunperin kuulin toiminnasta kaverini kautta, kiitos Heidi!

Vaikka taidetyöpajakokeilu jäi vähän alkumetreille, minulle oli yllättävänkin merkittävää koota ja jakaa sisältöjä sellaisista harjoituksista, jotka olivat minulle mielekkäitä. Prosessi sai reflektoimaan omaa toipumista ja siinä hyödyllisiä työkaluja. Työpajan vetäminen oli tosi voimaannuttavaa ja jätti kipinän siitä, että jotain vastaavaa voisi tehdä jatkossakin.

Aloitin digifasilitoinnin CTT:ssä juuri ennen koronakevään alkua, joten sain varaslähdön etätyöskentelyn harjoitteluun. Kevät 2020 pakotti monessakin suhteessa joustamaan, sopeutumaan ja opettelemaan nopeasti uusia työkaluja ja -tehtäviä sekä elämään epävarmuudessa vähän siltäkin osin, mikä työtehtäväni itse asiassa oli. Olosuhteissa luoviminen nosti luottamusta itseen ja omiin resursseihin.

Yleensä useimmissa hyvissä jutuissa aidot ihmiset ja kohtaamiset on parasta, niin myös tässä!

Luulen, että kokeilevan kehittämisen idea on jäänyt kytemään takaraivoon ja tuonut tiettyä keveyttä kaikkeen muuhunkin tekemiseen. Sanoisin myös, että tiiviisti ihmisten kanssa työskennellessä hioutuneet sosiaaliset taidot ovat sovellettavissa kaikkialla.

Olen kasvanut järven rannalla, joten tunnen vetoa veden ääreen. Kuvani maisemassa kiinnostivat myös vaihtelevat sinisen sävyt ja erikokoiset kivet.”

Kuva: Magnus Scharmanoff

“Näytimme kuinka kynnys taiteen tekemiseen on matala”

Julia
KAT-Hyvinvointitoiminta, Helsinki

“Mun nimi on Julia, olen 31 vuotta.

Olin mukana LOV ME -hankkeen KAT-Hyvinvointitoiminta -kokeilussa, jossa toteutimme kolme erilaista taidetyöpajaa. Taidetyöpajojen ideana oli muodostaa matala kynnys taiteen tekemiseen. Toimin vetäjänä Kehomaalauksen ja kokeellisen taiteen työpajassa, joka toteutettiin Lapinlahden Lähteellä.

Maalaustyöpajassamme kävimme luonnosta etsimässä materiaaleja maalausvälineiden tekemiseen. Kävyt, heinät, lehdet ja muut olivat maalaustyössämme tapa näyttää, kuinka kynnys taiteen tekemiseen on juurikin näin matala: et tarvitse suurta välineistöä maalataksesi. Kokeilun kaksi muuta pajaa toivat maalauspajan tapaan taiteeseen arjen “tee-se-itse” -meininkiä tanssin ja musiikin teemoissa.

KAT-Hyvinvointitoiminnassa voimaantumistani sekä myönteistä minäkuvaa vahvistivat maalaustyöpajan suunnitteleminen ja toteuttaminen. Taidetyöpajan vetäminen lisäsi itsevarmuuttani ja uskoa omiin voimavaroihini. Olen aina tiennyt, että haluan tehdä työtä taiteen parissa. Se, että LOV ME -hankkeen myötä sain osallistua taidetyöpajan tekemiseen, toi merkityksellisyyttä elämääni.

Tykkäsin kokeilun aikana koko KAT-Hyvinvointitoiminnan porukan kesken pidetyistä ideointipajoista. Jokainen sai tasapuolisesti heitellä ideoita ja kaikki tulivat kuulluiksi. Se oli hyvää vastapainoa haasteelliselle työelämälle. Oli ihana, kuinka hankkeen porukassa oli tilaa olla oma itsensä, suodattamatta.

Kokeilevan taiteen työpajoista on jäänyt minulle uusia keinoja käyttää luovuuttani myös muilla elämänaloilla, ja ajatella taidelähtöisesti.

Luonto merkitsee minulle paljon, ja halusinkin tulla kuvatuksi luonnossa. Kuvausympäristössäni pidin siitä, kuinka maisemassa yhdistyi eri luontoelementtejä: rantaa, kivikkoa, merta ja metsää.”

Kuva: Magnus Scharmanoff

“Yhteisen ruoan valmistaminen innosti”

Janika Takkula
Harrastustiimi, Helsinki

“Olin mukana LOV ME-hankkeessa ryhmässä, jossa pohdittiin positiivisen mielenterveyden lisäämistä jonkin toiminnan kautta. Päädyimme pitämään muun muassa kokkikerhoa, joka kokoontui keväällä 2019 muutamia kertoja.

Olen itse toimintaterapeutti ja hankkeen aikana valmistuminen omaan ammattiin lähestyi. Valmistuminen oli jännittävä, suuri asia tulevaisuudessa. Uskon, että hankkeessa työskentely vahvisti minäkuvaani ja sain lisää uskoa itseeni ammatillisessa mielessä. Olin innoissani siitä, että lähestyimme mielenterveyttä juuri erilaisen toiminnan kautta. Pohdimme minkälaisella toiminnalla voisi olla positiivisia vaikutuksia. Yhdessä olo, osallistuminen yhteisen aterian valmistamiseen, uusien reseptien oppiminen ja rentoutuminen olivat mielestäni tärkeitä teemoja.

Onnistumisessa olennaista oli tiivis yhteistyö ohjaajaparini Pipsan kanssa, jonka pyysin mukaan hankkeeseen. Pipsa on sosiaalisen median vaikuttaja, joka keskittyy ympäristöystävällisyyteen ja mielenterveyteen. Teemat sopivat täydellisesti! Ohjaajaparini oli luotettava, ymmärtäväinen ja rohkaiseva. Häneltä opin positiivista asennetta ja armollisuutta itseä kohtaan.

Kun suunnittelimme ja toteutimme kokkikerhoa, tein lisää oivalluksia siitä, miten yhteisen ruoan laittaminen on vaikuttavaa. Jokainen sai osallistua oman osaamisen mukaan ja siten oli mahdollisuus saada kokemus siitä, että oma työpanos on merkittävä. Onnistuimme luomaan yhdessä rennon ilmapiirin, jossa oli helppo olla. Toisinaan kuuntelimme musiikkia taustalla.

Jokainen osanottaja tuntui innostuvan samoista asioista: kasvisruoan tekemisen helppoudesta, ympäristöystävällisen ruoan edullisuudesta ja herkullisista resepteistä. Yhteiset innostuksen aiheet vahvistivat osallisuuden kokemusta. Säilytin reseptit ja käytän oppimaani tänäkin päivänä hyödyksi.

Hankkeen jälkeen olen pohtinut paljon kokemuksiani ja ajatuksiani. LOV ME –hanke ja erityisesti meidän kokkikerhomme lisäsivät uskoani järjestöjen tekemään työhön. Jollekin ihmiselle yksi kokemus lämminhenkisestä kokkikerhosta voi olla merkittävin asia vuoden aikana. Suunnittelun aikana meillä oli kirkkaana mielessä yksi asia: mahdollisimman matala kynnys. Teimme parhaamme, jotta saisimme kaikille sellaisen olon, että he ovat tervetulleita mukaan juuri sellaisina kuin ovat. Saimme paljon positiivista palautetta ja koen, että onnistuimme.

Valitsin kuvauspaikaksi maiseman jossa on sekaisin ihmisen kädenjälki ja luonto, koska koen olevani kaupunkilainen joka kuitenkin nauttii paljon luonnosta ja sen läheisyydestä.”

Kuva: Magnus Scharmanoff

“Rakenteita on mahdollista muuttaa”

Hannimari Pihkanen
Ammattilainen / Aito välittäjä, Helsinki

Pihkanen toimii johtavana toimintaterapeuttina Helsingin kaupungin psykiatria- ja päihdepalveluissa

“LOV ME -hankkeen kokemusasiantuntijat ehdottivat yhteistyötä alustavan kehittämisideansa pohjalta Malmin psykiatrian poliklinikan kanssa, ja verkostotapaamisten perusteella yhteistyötahoksi valikoituivat psykiatria- ja päihdepalvelujen toimintaterapeutit, joiden esihenkilönä toimin.

Aito välittäjä -malli toimii nykyään juurtuneena osana Helsingin kaupungin psykiatria- ja päihdepalvelujen toimintaa. Malli on käytössä kaupungin kaikilla neljällä psykiatrian poliklinikan psykoosipalveluissa, ja kokeilussa kaupungin mielialapalveluissa.

On ollut hienoa saada olla mukana Aito välittäjä -prosessin “puhdasoppisessa” yhteiskehittämisen menetelmässä. Toki käyttäjälähtöisyyttä ja asiakkaiden toiveita on pyritty aiemminkin hyödyntämään palveluiden kehittämisessä, mutta kokemusasiantuntijoiden ja ammattilaisten yhteistyö hanketyöntekijöiden fasilitoimana antoi paljon. “Sai tulla ikäänkuin valmiiseen pöytään; antaa luovuuden vaan kukkia!”

Aito välittäjä -prosessi on opettanut ja tuonut lukuisia oivalluksia. Vaikka psykiatrinen hoito ja kuntoutus onkin paljon kehittynyt 25-vuotisen urani aikana, on kokemusasiantuntijuus tässä mittakaavassa uusi aluevaltaus, mikä on tuonut merkityksellisyyttä myös omaan työhön. Kehittämisprosessissa toipumisorientaatioajattelu on aidosti noussut kirjoitettujen periaatteiden ja teorioiden tasolta organisaation rakenteisiin ja konkretiaan, mistä tunnen ylpeyttä.

Toisinaan olen kokenut voimattomuutta julkisen terveydenhuollon resursseista, siitä, että avun tarvetta on enemmän kuin mihin pystytään vastaamaan. Aito välittäjä -prosessi on ollut hyvä muistutus julkisen terveydenhuollon ja järjestöjen yhteistyön merkityksestä. Hyödyntämällä kolmannen sektorin ja kokemusasiantuntijoiden osaamista ei jokaisen tarvitse tehdä itse kaikkea!

Hienointa Aito välittäjä -prosessissa ovat olleet kaikki ne “makeet tyypit”, joiden kanssa olen työskennellyt. Kuten kehittämisprosessissa kuuluukin, olen päässyt prosessin eri vaiheissa tekemään yhteistyötä useiden eri toimijoiden kanssa. Toisaalta on myös ollut kiva, että ydinporukan kanssa ollaan kuljettu prosessia yhdessä alusta saakka.

Eivät psykiatrian palvelut vielä ole valmiita, mutta Aito välittäjä -työskentely tuo uutta innostusta. Suuren kaupungin byrokraattisuus voi asettaa hidasteita, mutta rakenteita on mahdollista muuttaa! Aito välittäjä parantaa kohtaamista.

Valokuvani on otettu työpaikkani Auroran kauniilla alueella. Kevätaurinko ja vehreä luonto ovat vastustamattomia! Fillarini halusin mukaan kuvaan, se on tärkeä osa liikkuvaa työtäni ja kuvastaa minua.”

Kuva: Magnus Scharmanoff

“Olen päässyt viemään eteenpäin palvelumuotoilun oppeja”

Heidi Nurmi
Aito välittäjä -vertaistukihenkilö, Helsinki

“Kuulin LOV ME -hankkeesta työskennellessäni Kukunorin Mental Beauty Records -hankkeessa. Käyttäjälähtöinen kokeileva kehittäminen kuulosti mahtavalta ja osallistuin innoissani ensimmäiseen ideapajaan! Pohdimme yhdessä, mistä olisi ollut apua oman toipumisemme matkalla ja äänestimme siitä, mitä kokeiluja lähdemme edistämään.

Pääsin mukaan edistämään kahta ideaa: harrastuskokeiluja ja Aito välittäjä -vertaistukihenkilötoimintaa. Pääsin myös mukaan mallintamaan kokemusasiantuntijoille suunnattuja palvelumuotoilukoulutuksia sekä tietysti osallistumaan niihin.

Hankkeessa olen saanut todella mukavia kokemuksia ja olen kehittynyt ammatillisesti. Aito välittäjä -vertaistukihenkilötoiminta on sittemmin vakiintunut Helsingin psykiatrian poliklinikoille kaupungin omaksi toiminnaksi, ja meitä on jo kymmenen Aitoa Välittäjää. 

Palvelumuotoilun oppeja olen päässyt viemään eteenpäin kouluttaessani uusia kokemusasiantuntijoita KAP Vantaa -hankkeessa. Suurkiitos Pasille ja Katriinalle arvostavasta ja kannustavasta yhteistyöstä!”

Kuva: Magnus Scharmanoff

“Tunnen, että minulla on paljon annettavaa”

Veera Palokangas
Mielessä voimaa -kokeilu, Kouvola

“Olin mukana LOV ME:n Mielessä voimaa -kokeilussa. Kaverini houkutteli minut mukaan osallistumaan tähän projektiin. 

Mielessä voimaa oli teatterikokeilu. Löysin sen aikana itsestäni luovia puolia ja rohkeutta. En ole työelämässä, mutta Mielessä voimaa -kokeilussa sain olon, että kuulun osaksi yhteiskuntaa. Tunnen, että minulla on paljon annettavaa.

Hienointa Mielessä voimaa -prosessissa oli esityksemme Äkkisyvää. Siskoni tuli mukaan esitykseen, hän soitti selloa. Oli ihanaa, että se oli meille yhteinen juttu. 

Olen kokeilun myötä innostunut teatterista, ja uskalsin lähteä myös mukaan Kokemusasiantuntija taiteen keinoin -koulutukseen. Koulutuksessa työstämme omaa kokemustarinaamme ja opimme esittämään sen puheen lisäksi  taiteen kautta.

Toivoisin, että voisin olla täällä Kymenlaaksossa mukana perustamassa vertaistukiryhmää masentuneille äidelle. Ryhmän ohjauksessa haluaisin käyttää luovia menetelmiä, joita olen oppinut matkan varrella.

LOV ME -hankkeeseen osallistuminen on ollut minulle merkityksellistä.

Kuvausympäristökseni halusin luontoa. Asuimme ennen Vantaalla, jossa lentokoneet suhasivat pään yli, meteliä oli paljon ja naapurit lähellä. Nyt asun Kouvolassa, mutta maakunnan puolella. Tykkään metsästä ja puistoista. Sapokan vesipuistosta Kotkassa löytyi japanilaistyylinen patsas, jonka vieressä seison kuvassa. Saan voimaa luonnosta.

Liikkalassa meillä on kissa, koira, kanoja, kukko ja kaksi kania. Pidän Liikkalasta ja luonnon keskellä asumisesta. Voin paremmin täällä.”

Kuva: Lokki Media

“Puhuminen vähentää stigmaa ja tuo toivoa”

Päivi Söderholm
Toivon ilta -kokeilu, Helsinki

“Olen FinFami Uusimaa -omaisyhdistyksen kokemusasiantuntija.  FinFamista kysyttiin kiinnostusta LOV ME -hankkeeseen osallistumiseen. Osallistuin hankkeen yhteiseen suunnittelutapahtumaan, jonka aivoriihessä muodostuivat omat ryhmät teemojen mukaan. Itse suuntauduin Toivon ilta -ryhmään.

Aluksi minulla oli hieman epäuskoinen olo; mitä hankkeesta ylipäänsä tulee. Meitä oli niin eri lähtökohdista, omaisia, kuntoutujia ja ammattilaisia. Omat ajatukset lähtivät kuitenkin elämään ryhmässä. Hankkeen edetessä yhteinen näkemys muovautui, ja ensimmäisen Toivon illan toteutuessa vahvistui, että olimme oikealla tiellä. Olin vähän pelännyt, että ideamme koetaan pyörän keksimiseksi uudelleen, koska vastaavanlaisia tapahtumia on aiemminkin järjestetty.

Jokainen hankkeeseen osallistuja toi omat ideansa ja kokonaisuudesta tuli yllättävän hyvä. Myönteisen palautteen määrä yllätti.  Koin myös sen merkittävänä, että yhteinen sävel ja yhteenkuuluvuus löytyi hankkeeseen osallistujien kesken. Toivon illan suunnittelussa oli mukana LOV ME -hankkeen vetäjien lisäksi julkisen puolen työntekijöitä, FinFamin työntekijä,  kuntoutujakokemusasiantuntija ja minä omaiskokemusasiantuntijana. 

Omaispuheenvuoron ja esiintymispelon vuoksi koin onnistuttuani voimaantumista. Olin ensimmäisessä Toivon illassa yllättynyt ja kauhuissani yleisön määrästä. Myönteisen palautteen vuoksi rohkaistuin kuitenkin jatkamaan ja sain varmuutta muidenkin omaispuheenvuorojen pitämiseen. Sain vahvistusta sille, että asioista puhuminen on tärkeää stigman vähentämiseksi ja toivon näkökulman tuomiseksi.

Parasta oli yhteenkuuluvuus eri toimijoiden kesken, yhteenkuuluvuus kuntoutujakokemusasiantuntijan kanssa ja tunne siitä, että voi omalta osaltaan vaikuttaa stigman vähentämiseen ja helpottaa joidenkin oloa.

Suhtaudun avoimesti aivoriihityöskentelyyn, koska kokemukseni mukaan niistä syntyy toteuttamisen arvoisia asioita. Pyörä voidaan keksiä uudelleen uudella tavalla, joka lähtee elämään, jos sekä julkinen puoli että kolmas sektori toimivat yhteistyössä. Pidän myös tärkeänä, että kuntoutujat ja omaiset toimivat yhteistyössä eikä ihmisiä kauheasti erotella terveisiiin ja sairaisiin. Toipumisen ja ihmisenä kehittymisen tiellä kun loppujen lopuksi ollaan kaikki elämämme aikana.

Osallistuin myös FinFamin omaan aivoriihityöskentelyyn, jonka tavoitteena oli kehittää FinFamin toimintaa. Omaisten oman polun toteuttaminen jatkuu ja olen siinä mukana.

Vaikka olin kuvauksen suhteen hieman epämukavuusalueellani, on minulla valokuvassa ihmeen levollinen ja rauhallinen ilme katsoessani merelle päin. Ympäristössäni on mukavia elementtejä: sileä kivi sekä rosoisen karhea puunrunko. Voikukka muistuttaa minua monista alkukesistä lapsuudesta lähtien.”

Kuva: Magnus Scharmanoff

Toivo

Miksi haluan kertoa teille osan tarinaani on se, että meillä kaikilla on toivoa paremmasta huomisesta, silloinkin kun edes näin sanominen tuntuu aikamoiselta paskapuheelta. Tämän tarinan kautta haluaisin kuitenkin luoda todellista toivoa paremmasta huomisesta. Kaikki kääntyy parhain päin, ajan kanssa. Toivon tarinani tuovan toivoa siitä, että jokainen voi elää omanlaista elämää – juuri hänen näköistään – menneisyydestään huolimatta. 

Elämässäni tapahtui suuria muutoksia lyhyessä ajassa. Suurin osa muutoksista oli aivan kamalan kaaottisia. Jouduin lopettamaan pienen pajani ja taakseni jäi järvenrannalla rakenteilla oleva oma talo. Tilalle tuli pääkaupungin betonihelvetti, mikä oli maalaistytölle shokki.

Tuntui kuin olisin mukana jossakin painajaisessa, jota minun oli vaikea ymmärtää todeksi, mutta totta se silti oli. Kaikki unelmani oli vedetty ns. vessanpöntöstä alas. Elämäni muuttui “hulluuden high wayksi”, pelkäksi selviytymiseksi. Selviytymisen raja kohdallani saapui tammikuussa 2010. 

Minulta oli hävinnyt nukkumisen jalo taito ja menin eteenpäin pelkällä tahdonvoimalla ja sellaisella draivilla, että havuja perkele! Uskottelin itselleni, että ei sitä kerralla enempää anneta ihmiselle kannettavakseen kuin mitä se jaksaa kantaa – kyllä kaikki taas hyväksi muuttuu, kunhan vain nyt saan hommat taas rullaamaan… Olin aamulla menossa uuteen työpaikkaani, mutta sen sijaan mieheni kuskasikin minut laakson avo-osastolle lepäämään. En oikein muista tuosta päivästä muuta kuin sen helpotuksen tunteen, että minulle luvattiin, että saisin pian nukutuksi. Havut loppuivat kesken kohdallani.

Tämä avo-osasto oli ensi kosketukseni sairaalamaailmaan mielenterveyspuolella. Tuolloin minulla ei ollut asiallista tietoa mielenterveyden sairauksista juuri lainkaan. Ymmärrykseni  sairauksista oli todella vanhanaikainen; luulin, että masennus on vain laiskojen ihmisten hommaa. Nukuttani ja levättyäni aikani Laakson avo-osastolla, luulin pääseväni heti takaisin ns. sorvin äärelle. Kuvittelin, että homma oli nyt taputeltu valmiiksi, että kaikki olisi taas hyvin.

Olin muutaman kuukauden sairaslomalla avo-osaston jälkeen, kun tieni vei Auroran suljetulle osastolle ja sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Minulla oli maaninen jakso käynnissä. Muistan ajatelleeni, että tämä ei voi olla totta! Häpeä siitä, etten pystynyt täyttämään niitä normeja, mitä yhteiskunta oli meille opettanut, oli valtava. Mieleni täyttyi hyvin tuomitsevista ajatuksista. En uskonut, että riitän. Kuka uskoisi, että hyvän äidin aineksiin kuuluisi hullujen huone tai diagnoosi mielenterveys puolelta? Miten ihmeessä pystyisin viemään lapseni eskariin tämän jälkeen, varmasti ne työntekijät tuijottavat minua! Tarttuuko tämä lapsiini? Äiti muuttui hulluksi? Nämä ajatukset olivat vain pääni sisällä. Kukaan ei tuijottanut minua.

Tunsin järjetöntä häpeän määrää sellaisesta asiasta, jota kukaan ei varmasti ole itselleen vapaaehtoisesti hankkinut eli sairastumista kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. En ollut myöskään valinnut itselleni alkoholistista vanhempaa lapsuudenkotiini, eivät nämä ole ihmisestä itsestään riippuvia asioita. Ne eivät olleet valintojani, vaan ne valitsivat minut. Se häpeän määrä, mitä kannoin vuosia rintani päällä oli musertavan raskasta. Ei lapsi voi olla vastuussa vanhempansa teoista, vaikka niin lapsena luulin. Häpesin ja luulin, että se oli minun taakkani kantaa, vanhempani alkoholismin tuomat oireilut. 

Onnekseni läheiseni ovat sellaisia, jotka hyväksyvät minut tällaisena kuin olen. He näkevät minut ihmisenä, ei pelkkänä sairautena. Heille sairauteni oli sairaus muiden vakavien sairauksien seassa. Olin edelleenkin se pullantuoksuinen äiti, ystävä ja sukulainen, vaikka sairauden alkuvuosina vietin useamman ajanjakson suljetulla osastolla. Minua ei häpeilty, mutta minä ihan itse hoidin sen häpeän tunteen kaikkien puolesta, sillä ajattelin tuolloin vielä, että olin melkoinen taakka ja oikea riippakivi muiden elämissä. En minä ollut. Minä kuvittelin sen. Meni vuosia ymmärtää se, kuinka paljon annoin menneisyyteni häpeän määritellä minua. Hyväksymisen tie on ollut järkyttävän pitkä. 

Jos joku olisi sanonut minulle noin 10-vuotta sitten kuinka mielenmaisemani muuttuu lempeämpään suuntaan itseäni kohtaan, en olisi uskonut. Olisin uskonut henkilön valehtelevan, mikäli hän olisi kertonut sen tosiasian, että minä ihan oikeasti riitän. Jos minulle olisi kymmenen vuotta sitten kerrottu, että tulevaisuudessa minä elän muuallakin kuin neljän seinän sisällä, muutoinkin kuin peläten ihmisiä kaupassa ja häpeillen itseäni, tai kaikista roadtripeistä, joita vielä koen: keppihevoskilpailuista, live-keikoista sekä vastoinkäymisistä ja niistä selvitymisestä, opiskeluista ja siitä, että pystyn tekemään merkitsevää työtä, omien voimavarojen mukaan… En olisi uskonut. Siksi halusin kertoa teille tämän tarinan. Toivoa on paremmasta huomisesta. 

Nykyään olen eläkkeellä ja lisäksi toimin tukihenkilönä mielenterveyspuolella. Olen myös yksi koulutetuista kokemusasiantuntijoista, jotka ovat tehneet yhteistyötä Kakspy ry:n LOV ME-hankkeen ja Kymsoten ammattilaisten kanssa. Tämä projekti on ollut minulle toivon tuoja. Yhdessä suunniteltujen konkreettisten kokeiluimme avulla mahdollistimme hyvää kohtaamista eri keinon.

Kuulluksi tulemisen tae on hyvä kohtaaminen.

Kuulluksi tuleminen on yksi avaintekijä kohti parempaa huomista. Tämän voin kertoa omasta kokemuksestani. Se on tapahtunut minulle, ja sen avulla olen saanut matkani varrella toivoa sekä uskoa itseeni ja mahdollisuuteen saada hyvä omanlainen elämä kaikesta menneestä huolimatta. 

-EVE

Kirjoittaja on ollut mukana Kakspy ry:n LOV ME -hankkeen Hyvän kohtaamisen -yhteiskehittämisenprojektissa Kymsoten kanssa