Elämän mielekkyys

Muutos, oli se sitten positiivinen tai traumaattinen, pysäyttää miettimään elämän merkityksellisyyttä ja arvoja.

Mikä on minulle tärkeää? Elänkö arvojeni mukaan?

Elänkö omannäköistä elämää, vai saneleeko sen joku muu? Kuinka selviän tästä?

Mitä näen, kun katson ikkunasta? Näenkö sateen, joka estää menemästä pihalle, vai näenkö sateen, joka helpottaa kuivuudesta kärsivää luontoa? Heiluvatko puiden lehdet kauniisti, vai näenkö edes koko puuta?

Päätin muuttaa, sillä olin kärsinyt unettomuudesta liian kauan asunnossani liikenteen metelin tullessa seinien läpi sisään, ja oloni oli kuin näyteikkunassa. 

Menin katsomaan korvemmasta asuntoa. Uuden asunnon olohuoneen ikkunasta näin, kuinka puiden lehdet pyörivät kauniisti tuulessa. Ilmoitin ystävilleni, että siihen kohtaa huonetta tulen asettamaan sängyn tai sohvan, jotta voin katsella kaunista maisemaa. Sain kuulla muutamilta, että mitä sinä nyt, hyvältä keskeiseltä paikalta muutat pois! Ei mitään järkeä! Ei varmaan heidän mielestään ollutkaan, mutta voin sanoa, että vieläkin koti-ikkunastani näen, kuinka tuuli pyörittää puiden lehtiä kauniisti.  Nukun myös oikein hyvin, kiitos kysymästä!

Muuttaminen oli muutos, johon pystyin itse vaikuttamaan, jotta kokisin arkeni mielekkäämmäksi. Muutos tuki sielunmaisemaani.

Ensimmäisen suuren muutoksen koin, kun olin vielä lapsi. Silloin minulla ei ollut mitään valtaa vaikuttaa muutokseen. Elin vain mukana, matkustajana. Kun veljeni kuoli yllättäen, huomasin, että vanhemmat voivat mennä rikki. Tuntui avuttomalta katsoa omia vanhempiaan hiljaa ovensuusta ja nähdä heidän surunsa. En tiennyt, kuinka olisin saanut heiltä pahan mielen pois. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista ja se oli pelottavaa. Päätin, että minun pitää olla vahva ja kiltti. Läheisemme tulivat auttamaan ja tukemaan ympäri maailmaa perhettäni. Olin samalla hämmentynyt ja helpottunut, että meillä oli aikuisia, jotka yrittivät lohduttaa. 

Vuosien saatossa veljeni menehtyminen muuttui osaksi elämäni tarinaa. Sain siitä vahvan opin, että pidä läheisistä huolta omalla tavallasi. Elämä jatkuu menetyksestä huolimatta. Hymy palaa kotiin jossain vaiheessa. 

Kriisien kohdalla olen vapaalla vaihtelevalla tyylillä selvinnyt tuen kanssa takaisin tähän maailmaan. Pikkuhiljaa olen saanut takaisin ne osat, jotka tukevat minua jaksamaan ja jossain kohtaa taas nauttimaan elämästäni. Yhdistävä tekijä kriiseistä selviytymiseen ovat aina olleet läheiset, rakkaus, aika ja arki. 

Tasainen omanlaiseni arki, joka pitää sisällään viikkosiivoukset musiikin tahtiin, ruoanlaitot ja kaiken maailman vessanpesut. Näissä arjen rutiineissa olen tiennyt mitä tapahtuu ja mihin aikaan. Olen huomannut, että kriisin keskellä arki on ollut asia, johon minä itse voin vaikuttaa, vaikka on tuntunut, että mikään ei ole minun hallittavissani. Näiden avulla saan pidettyä itseni niin sanotusti kasassa vielä hetken. 

Konkreettisesti: taide pelastaa maailman. 

Onnekseni olen saanut mielettömän tuen läheisiltäni ja ammattilaisilta kaikista pahimpien kriisien keskellä. Tämä on minun selviytymismallini: varmistan, ettei kenelläkään ole nälkä ja arki jatkuu mahdollisemman samanlaisena kuin ennenkin. Yritän pitää itsestäni huolta.

Kun kaksoissiskoni joutui onnettomuuteen, entinen aviomieheni joutui vierestä kuuntelemaan erästä artistia, jonka olin valinnut kriisimusiikikseni. Tarkoitukseni oli kiinnittää ahdistukseni muistot siihen musiikkiin. Kun aikaa kului, huomasin, etten enää pystynyt kuuntelemaan kyseistä artistia, vaan vähitellen arkimusiikkini oli vaihtunut takaisin lempiartisteihin. En halunnut muistoja biiseihin, jotka ovat merkinneet minulle jotain muuta tunnetta. 

Kun minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö vajaa kolmikymppisenä, osa arvoistani meni uusiksi. Jouduin väkisin pysähtymään. Olen aina ollut ahkera ja utelias. Pankkitiliäni en ole koskaan osannut pullistaa, mutta haaveeni olivat tuolloin konkreettisesti muuttumassa todeksi. Ja sitten ne vietiin pois. 

Vaikka perheeni koostuu sekalaisesta seurakunnasta, meillä on yksi vahva tekijä ollut aina läsnä: Ei jäädä tuleen makaamaan. Äitini ei ole koskaan tuominnut minua, saatikka kaksoissiskoni. Hän on ollut peruskallioni.

Kaksoissiskoni auto-onnettomuuden jälkeen sain m1-lähetteen, joka pysähdytti minut pakon edessä. Elämäni oli menossa suuntaan, joka ei tukenut arvojani, saati sellaiseen, että olisin iltaisin pystynyt ajattelemaan itsestäni mitään positiivisesti. 

Tuen avulla alkoi elämässäni jälleen omanlainen arkeni, joka koostui minulle mieluisista asioista, kuten anarkisti-marttojen neulontaseurasta, taiteesta, opiskelusta ja läheisistä. Silti jokin jarrutti minua sisältäpäin, ja toi ajoittain huonon voinnin. Tilanne helpotti, kun näin, kuinka siskoni pärjää yksin ja on myös pystynyt aloittamaan omannäköisen elämänsä. Silloin minunkin sisälleni tuli jonkinlainen rauha. 

Ymmärsin päästää irti menneisyydessä elämisestä ja aloin elämään tätä päivää sekä ajatella tulevaa, mitä se minulle tarjoaa. Siitä lähtikin sitten liuta koulutuksia – ja rehellinen hymy palasi kasvoilleni.

-EVE

Kirjoittaja on ollut mukana Kakspy ry:n LOV ME -hankkeen Hyvän kohtaamisen -yhteiskehittämisenprojektissa Kymsoten kanssa

“Hanke toi elämääni optimismia”

Tiina Piira
Kokemus Voimavaraksi -ryhmä, Kotka

“Ammatiltani olen kemisti/tutkija, mutta usean vuoden eläkkeellä olon jälkeen valmistuin myös kokemusasiantuntijaksi 2019. Kuulin LOV ME -hankkeesta Facebookin kautta ja infotilaisuuden jälkeen lähdin innostuneena mukaan. Olin mukana työryhmässä, jonka kehittämistyön tuloksena syntyi Kokemus Voimavaraksi -ryhmätoimintamalli, joka on suunnattu masennuksesta ja ahdistuksesta kärsiville. Kokeilu onnistui hyvin ja tällä hetkellä mallia markkinoidaan eri tahoille.

LOV ME -hanke on merkinnyt paitsi yhdessä tekemistä, myös uusia ystäviä, jotka toivottavasti pysyvät elämässäni hankkeen päätyttyäkin. Yhdessä ideoiminen, uuden luominen  ja heittäytyminen toivat myös iloa ja toivoa elämääni. Rankoillakin kokemuksillani on merkitystä ja voin auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia. Eräs ryhmäläinen totesikin osuvasti, että kokemusta uskotaan!

Hanke on tuonut elämääni myös optimismia. Olin jo useamman vuoden ajan harkinnut osa-aikatöiden tekemistä. Kokemusasiantuntiijakoulutus sekä hankkeeseen osallistuminen antoivat minulle varmuutta siihen, että minulla on edelleen kykyjä ja voimia olla ainakin osittain mukana työelämässä. Tulevaisuus näyttää valoisalta. Työstä saatu palkkio on myös tärkeä ja kannustava tekijä.

Parasta hankkeessa olivat ihmiset: hankkeen ohjaajat, kokemusasiantuntijakollegat ja asiakkaat. Jaetut tunteet itkuineen ja nauruineen olivat tärkeitä meille kaikille, sekä ryhmäläisille että ohjaajille. Voimaantumista tapahtui meille kaikille! Oli turvallista päästää mielikuvituksensa valloilleen ja ideoita ilmoille niitä liikoja suodattamatta, koska siihen kannustettiin. Kyseessähän oli nimenomaan kokeileva kehittäminen. Oli myös palkitsevaa olla mukana prosessissa, missä alun raakileesta työstetään lopulta valmis toimintamalli. 

Sain hankkeesta valtavasti työkaluja itselleni. Minulle tuli kokemusta ryhmänohjauksesta, mistä on hyötyä jatkossa kokemusasiantuntijan töissä. Omat vahvuudet ja toki myös kehittämisen kohteet tarkentuivat. Sain rohkaisua työstää omaa kokemustani työkaluksi muiden auttamiseen.

Halusin tulla kuvatuksi Meripuistossa majakoiden luona. Meripuistossa on paikka, jossa on 5-6 suunnilleen ihmisen korkuista majakkaa. Meitä kokemusasiantuntijoita voidaan ajatella symbolisesti majakoiksi, jotka näyttävät valoa akuutisti masentuneille ja ahdistuneille ihmisille. Meillä on takana oma kuntoutuskokemus, joka voi toimia toivon ja valon tuojana vielä masennuksen kourissa oleville.”

Kuva: Lokki Media

“Kokeilu vaikutti kokonaisvaltaisesti”

Jukka Illman
Kokemusta on! -kokeilu, Kotka

“Olen työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyistä ja toimin kokemusasiantuntijana.

Tein LOV ME -hankkeen Kokemusta on! -kokeilussa kaikkea mahdollista, muun muassa kerroin oman tarinani yleisölle ja pidin myös kokemusasiantuntijavastaanottoa.

Muistaakseni törmäsin LOV ME -hankkeeseen ja tähän kokeiluun joko Kakspy ry:n verkkosivuilla tai sitten kuulin siitä Kakspy ry:n toiminnanjohtaja Miia Kurttilalta, kun olin kokemusasiantuntijana mukana rekrytoimassa uutta hankepäällikköä järjestön toimintaan.

Kokemusta on! -illoissa merkityksellistä oli ihmisten auttaminen. Minusta tuntuu, että osallistujat todella saivat siitä itselleen jotain. Vaikka olinkin kokeilussa monessa mukana, niin henkilökohtaisesti hienoimmalta tuntui kokemusasiantuntijavastaanoton pitäminen. Se tuli niin lähelle itseä, kun omalla toiminnalla pystyi auttamaan ja näkemään, kuinka toinen tulee kuulluksi.

On vaikea eritellä, mitä olen Kokemusta on! -kokeilusta oppinut. Kokemusta on! -toiminta on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti siihen, kuinka kokemusasiantuntijana toimin. Myös  palvelumuotoilun ymmärtäminen on kehittänyt sitä, kuinka ajattelen. Kokemusta on! -kokeilun aikana oli kiva päästä kirjoittamaan blogitekstejä mielenterveydestä. Blogitekstit julkaistiin LOV ME -hankkeen sivulla ja somessa. 

Nautin LOV ME -hankkeen kokeilussa erilaisten ihmisten kanssa työskentelystä. Minusta tuntuu, että kokemus on opettanut minulle ihmisistä paljon, ja onhan ihminen mielenkiintoinen kohde oppia. Olen Kokemusta on! -iltojen ja koko prosessin kautta oppinut valtavasti myös itsestäni – yhtenä ihmisenä muiden joukossa.

Valitsen kuvausympäristöksi ilman muuta merimaiseman. Meri on pienestä asti ollut minulle tärkeä: olen saaressa syntynyt ja aikuisikäni sain leipäni merestä. Meri on merkityksellisyydessään minulle heti ihmissuhteiden jälkeen tärkeintä.”

Kuva: Lokki Media

“Täällä kohdellaan ihmisenä”

Manu Havisalmi, teatterialan freelancer
Osallisuutta arkeen teatterista, Kotka

“Olin ammattilaisena mukana Osallisuutta arkeen teatterista -kokeilussa. Kokeilussa mukana olevat kokemusasiantuntijat kertoivat kehittämissuunnitelmastaan ja kysyivät, lähtisinkö mukaan. Innostuin ideasta, joten oli helppo suostua.

Osallisuutta arkeen teatterista -kokeilussa teatteritoiminta vietiin Kakspy ry:n asumisyksiköihin. Asukkaiden kanssa työskentely oli mielekästä, ja kokeilusta jäi olo, että tätä haluaisi tehdä jatkossakin. Oli hienoa nähdä, kuinka osallistujat yhteisen matkan varrella innostuivat, rentoutuivat ja vapautuivat. Kokeilussa mukana oleminen oli inspiroivaa ja palkitsevaa.

Upeinta kokeilussa oli nähdä muutos osallistujissa. Kun kokeilu aloitettiin, moni arkaili teatterimenetelmiä. Pikkuhiljaa ihmiset kuitenkin innostuivat, ja tuli yhteinen ymmärrys siitä, että ei ole “väärää tapaa tehdä”. Loppuvaiheessa kokeilua osallistujat jo heittäytyivät mukaan toimintaan: ei tarvinnut enää pyytää vapaaehtoisia, sillä he lähtivät mukaan oma-aloitteisesti. Oli myös hienoa, kuinka henkilökunta osallistui yhdessä asukkaiden kanssa ryhmätoimintaan. 

Kokeilusta tuli minulle paljon palautetta. Meinasi tulla roska silmään, kun osallistuja kertoi, että ryhmään tullessa saa hetkeksi unohtaa huolet ja murheet. “Täällä kohdellaan ihmisenä.” Kokeilu oli monella tapaa merkityksellinen niin osallistujille kuin ammattilaisellekin.

Kokeilu on tuonut minulle ammatillisia haaveita. Olisi hienoa, mikäli vastaavaa teatteritoimintaa pääsisi jatkossakin toteuttamaan asumisyksiköissä tai esimerkiksi Kakspy ry:n Mielipaikassa ja Klubitaloilla. On tärkeää, että teatteri saataisiin ihan rakenteisiin asti, ei vain projekteina tai hankkeina kokeiltavaksi.

Toivon, että LOV ME:n hyväksi havaituista kokeiluista ainakin osa saisi jatkoa ja aikaan pysyvän toimintatavan muutoksen. Teatterialan toimijana on helppo rummuttaa kulttuuritoiminnan puolesta, mutta ihan todennettua on, että taide sekä kulttuuritoiminta edistävät ihmisten kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Halusin tulla kuvatuksi meren lähellä, sillä meri merkitsee minulle vapautta. Vaalin ajatusta, kuinka tästä jos vesille lähtisi, voisi päätyä ihan minne vain. Meren aava kuljettaa Kotkasta vaikka Japaniin asti! Sillä ei ole rajoitteita, se ei ala eikä pääty mihinkään. Meren äärettömyys rauhoittaa.”

Kuva: Lokki Media

“Opin ohjaamaan ryhmiä”

Anne Harjunen
Osallisuutta arkeen teatterista, Miehikkälä

“Olen kokemusasiantuntija ja vertaisohjaaja, pohjakoulutukseltani lähihoitaja. Rakkaimmat harrastukseni ovat oma koira, vesijumppa ja vapaaehtoistyö.

Olin mukana Osallisuutta arkeen teatterista -kokeilussa. Kun opiskelin kokemusasiantuntijaksi, meille kerrottiin että on tulossa info LOV ME -hankkeesta. Siellä innostuin lähtemään mukaan. Tottakai!

Koin hankkeessa merkityksellisenä asumisyksiköiden kuntoutujien kohtaamisen ja voimaantumisen. Sekä yhdessä tekemisen ja heittäytymisen tuoman ilon.

Hienointa ovat ollut asumisyksiköiden ihmiset, joilta saimme aina lämpimän vastaanoton. Ja mukavat työtoverit.

Oli opettavaista tutustua LOV ME -hankkeen työskentelyyn, se voimaannutti minua. Hanketyö jatkossakin kiinnostaa, samoin kuin ryhmänohjaus, johon sain uutta ideaa ja oppia improvisaatioharjoituksista. Mutta innolla odotan kaikenlaisia uusia haasteita. 

Metsä merkitsee minulle rauhoittumista, puhdasta ilmaa ja kauneutta. Siellä saan kerätä voimia koiran kanssa. Kuvattavana oli helppo olla. Taustaksi valikoitui metsän väri, vihreä. Ja sininen taivas. Istahdin penkille. Katse valoon, aurinkoon.”

Kuva: Lokki Media

“Tärkeintä on tulla kuulluksi”

Kristian
Uusi PISTE -kokeilu, Kymsote

“Olen Kristian, monet kutsuvat Krisuksi. Olen entinen huumeidenkäyttäjä: käytin kovia huumeita 20 vuotta. Olen ollut kuusi vuotta käyttämättä, joista neljä viimeisintä toiminut kokemusasiantuntijana. Teen kokemusasiantuntijatöitä vakituisessa työsuhteessa ja freelancerina, sekä toteutan videoita perustamalleni Kokemusasiantuntijauutiset -kanavalle.

Olen kokenut paljon, selvinnyt läpi huumehelvetin ja vieroittautumisen. Olen kiitollinen, että olen saanut toisen mahdollisuuden ja että kokemuksellani voin nyt auttaa heitä, jotka taistelevat samojen asioiden kanssa.

Toimin LOV ME -hankkeen Uusi PISTE -kokeilussa, joka tehdään yhteistyössä Kymsoten kanssa. PISTE tarjoaa matalalla kynnyksellä sosiaali- ja terveysneuvontaa huumeiden käyttäjille. Meillä on hyvä tiimi kasassa! Olen ollut PISTEellä mukana alusta saakka: suunnittelemassa, kehittämässä ja nyt toteuttamassa, eli kokemusasiantuntijana paikan päällä sekä viestintää miettimässä.

PISTE-yhteistyön ammattilaiset ja me kokemusasiantuntijat aloitimme miettimällä yhdessä, kuinka lähdemme liikkeelle ja mihin tähtäämme: mikä on PISTEen visio tänään, huomenna tai kymmenen vuoden päästä? Kuinka siihen päästään?

Vaikka olenkin jo aika kokenut konkari kokemusasiantuntijatoiminnassa, olen oppinut PISTE-kokeilussa paljon. Kaikki ihmissuhteet, joita on PISTEen kautta muodostunut, ovat tuoneet minulle ideoita ja tietoa, jota en ennen osannut ajatellakaan. PISTEellä on hyvä työilmapiiri, kaikki tulevat kaikkien kanssa toimeen.

Minulla hienointa PISTEellä, paitsi tietenkin auttaminen, on ollut suunnitteluprosessin ymmärtäminen. Tarkka suunnittelu on tuonut lisää varmuutta. Olen tehnyt käytännön kokemusasiantuntijatyötä asiakkaiden ja kuntoutujien parissa kauan, mutta PISTEellä on ollut mahtavaa kokea kuinka toimintamalli kehitetään – se tuo uskallusta kokeilla oppeja muussakin toiminnassa!

On hienoa, että asiakkaan näkökulma, jota me kokemusasiantuntijat tuomme, on isossa roolissa PISTEellä. Minusta tuntuu, että olen voinut tuoda esiin niitä asioita, joita olisin itse huumeiden käyttäjänä ja vieroituksessa tarvinnut, mutta joita eivät ammattilaiset silloin tienneet tai ymmärtäneet.

Tärkeintä PISTEellä on asiakkaan hyvinvointi ja se, että tulee kuulluksi. Aikanaan ei sellaista apua löytynyt, mutta nyt keskitytään tähän päivään ja suunnataan tarmo siihen, että asiakkaalle tarjotaan joka kantilta paras mahdollinen paketti. Asiakastyö PISTEellä on vähän erilaista kuin mihin olen laitoksissa toimiessani tottunut: PISTEen asiakkaat eivät ole sitoutuneet päihteettömyyteen. Omalla esimerkillämme me kokemusasiantuntijat voimme kuitenkin näyttää, että lopettamalla tai edes vähentämällä voi parantaa omaa elämänlaatua.

Kuten kerroin, olen ollut PISTEellä myös tekemässä some-viestintää. Siitä on tullut paljon vinkkejä ja työkaluja, joita voin myös Kokemusasiantuntijauutisissa ja kokemusasiantuntijuudesta kertomisessani hyödyntää, muun muassa mikä tekee julkaisuista hyvännäköisiä ja saavutettavia – millaisen postauksen äärelle ihminen pysähtyy.

Kaiken kaikkiaan PISTEen kehittämisessä olen oppinut paljon sellaista, mikä kehittää kokemusasiantuntijuusammattitaitoani! LOV ME:n ja Kymsoten Uusi PISTE on ollut ihan huikea juttu.

Valitsin kuvausympäristökseni luonnon. Vesi, kivet, puut… niissä sielu lepää ja pääsee pois hektisyydestä. Elämä on välillä kivikkoista, mutta sieltä välistä kuitenkin aina jokin kasvaa. Vesi on minun voimaelementtini – se puskee vaikka harmaan kiven läpi.“

Kuva: Lokki Media

“Hienointa on kuulua ryhmään, jossa autetaan toisia”

Arja Sihvonen
Matka itseen -kokeilu,  Helsinki

“Asun yksin pienen australianterrieri Visun kanssa. Eläimet ovat minulle tärkeitä ja etenkin hevoset ovat auttaneet minut kohti valoa voimakkaan itsetuhoisen masennuksen syövereistä. Hevoset kertoivat minulle, että olen hyväksytty juuri tällaisena kuin olen. Siitä lähti pitkä tie toipumiseen.

Olen niin hyvin toipunut, että kouluttauduin ja valmistuin kokemusasiantuntijaksi vuonna 2018. Masennus ei ole kokonaan poissa ja terapiassakin käyn edelleen, mutta pärjään nyt kohtuullisen hyvin. Itsetuhoisuus ja monen vuoden sairaalakierre on ollut poissa jo yli kuusi vuotta. Nyt haluan olla tuomassa toivoa muille kaltaisilleni ja kehittämässä ammattilaisten kanssa hoitoa parempaan suuntaan.

Olin mukana LOV ME -hankkeen Matka itseen -kokeilussa. Meitä oli kuusi kokemusasiantuntijaa suunnittelemassa matkaa itseen. Kesällä 2019 aikana toteutimme ensimmäisen kokeilun,Matka itseen -ryhmän Laturin tukiyhteisössä Helsingissä. Myöhemmin jakauduimme kahdeksi ryhmäksi. Toinen toteutti ryhmän Pitäjänmäen seurakunnan tiloissa ja toinen Tuusulassa. Tuusulan ryhmän nimeksi tuli Hyvinvointia diginä. Ryhmä kokoontui neljä kertaa kerran viikossa.

Mitä olen hankkeesta oppinut? Tarkastelen tätä hankkeen teemojen kautta.

Liittyminen on monimerkityksellinen teema tässä hankkeessa. Olen oppinut liittymään ryhmään muiden kokemusasiantuntijoiden kanssa ja siitä miten toteutetaan yhteisiä tavoitteita. Olen tutustunut myös siihen miten muut liittyivät ryhmään. Opin mikä auttoi ja mikä esti liittymistä.

Optimismi olikin hankalampi oppia, kun itsellä on taipumus negatiivisuuteen. Optimismia lisäsi se, että ryhmäläiset olivat kokeneet järjestämämme ryhmän hyödylliseksi. Tosin ei minusta vielä optimistia tullut, mutta muistijälki tästä on jäänyt.

Voimaantumista toivon tapahtuneen ryhmäläisillä, sillä heitä varten tätä teimme. Itse voimaannuin, kun saimme tämän kaikesta stressistä huolimatta tehtyä.

Myönteisen minäkäsityksen toivon voimistuneen ainakin jonkin verran, kun etenkin toisesta ryhmästä tuli osallistujilta hyvää palautetta. Mutta täytyy todeta kuitenkin, että tämä on minulle haastavaa, kun oma minäkäsitykseni on ollut niin pitkään huono. Tämän hankkeen myötä olen edistynyt hieman.

Elämän merkityksellisyys on lisääntynyt tämän projektin myötä, sillä työkyvyttömyyseläkkeelle joutuessa olen muutoin jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle. Työelämässä oli parasta kuulua johonkin ja saada olla hyödyllinen. Sairastumisen myötä se kaikki jäi pois elämästä. Nyt olin hetken merkityksellinen, kun olen saanut olla mukana tässä hankkeessa arvostettuna toimijana ja sain siitä pientä korvaustakin.

Hienointa on ollut kuulua johonkin, missä autetaan toisia ja yhdessä suunnitellaan mitä kohderyhmämme tarvitsee. Parasta on ollut kulkea hetki muiden kokemusasiantuntijoiden ja ammattilaisten kanssa yhteistä matkaa auttaen ja tukien tukea tarvitsevia. On upeaa nähdä oman kokemuksen tuovan elämään sellaista ymmärrystä, jota en olisi koskaan uskonut itselläni olevankaan. Vaikka sairaus minusta ei koskaan täysin lähde pois, niin silti voin vielä elämässä kääntää sen hyväksi ja nimenomaan toisten hyväksi. Olen huomannut, että minä näen jotakin sellaista oman kokemukseni kautta, jota ammattilaiset eivät ole huomanneet.

Toivon, että tulevaisuudessa saan lisää itseluottamusta tämän kokemuksen avulla. Minä selvisin, vaikka stressi olikin välillä kova. Opin, että yhdessä toisten kanssa tehden pystyimme tukemaan toisiamme ja me yhdessä selvisimme.

Kuvani on otettu meren läheisyydessä, sillä olen muuttanut meren lähelle ja siitä maisemasta on pikkuhiljaa tullut osa kotiseutuani. Voimaannun meren rannalla koiran kanssa kulkiessani. Kuuntelen luontoa, katselen merta, olen vain hiljaa itsekseni ja voin uskoa, että toivoa on aina.”

Kuva: Magnus Scharmanoff

Teatteriharjoitukset antoivat rohkeutta ja saivat unohtamaan murheet

Olin mukana LOV ME -hankkeen Osallisuutta arkeen teatterista -kokeilussa. Minun lisäksi mukana oli toinen kokemusasiantuntija Ritva. Teatteriosaamisen kokeiluun toi näyttelijä Manu Havisalmi. 

Kokeilu lähti liikkeelle Ritvan ajatuksesta, että asumisyksiköihin on saatava toimintaa. Niin aloimme suunnitella kokemusasiantuntijalähtöistä hyvinvointitoimintaa. Ritva sai Manun mukaan. 

Kokeilun kohteiksi tulivat asumisyksiköt Kuuskaari ja Sateenkaari Kotkassa. Pidimme molemmissa asumisyksiköissä improvisaatioharjoituksia. Molemmissa paikoissa oli viisi kahden tunnin mittaista toimintakertaa. Asukkaita osallistui 3-7 kerrasta riippuen. 

Kokeilun tavoitteena oli asukkaiden yksinäisyyden lieventäminen, saada heihin yhteys ja osallistaa heitä toimintaan. 

Kävimme molemmissa asumisyksiköissä ensin vierailulla. Kerroimme keitä olemme ja mitä tulemme ohjaamaan. Se oli hyvä juttu. Tulimme hieman jo tutuiksi ja näimme paikat. 

Meidät otettiin aina lämpimästi asumisyksiköissä vastaan. Oli mukava kuulla että meitä odotettiin. Jännitystä oli toki ilmassa. Luonnollisesti. Mutta se helpotti kun kokeilu eteni. 

Itseä aina hieman jännittää uudet tilanteet ja uudet ihmiset. Meidän työporukassa oli hyvä yhteishenki. Toisilta sain tukea ja kannustusta. Se auttoi. 

Manun ohjatessa harjoituksia me Ritvan kanssa toimimme esimerkkinä. Rohkaisimme, olimme tukena. Kerroimme jos mielestämme olisi tauon paikka. Toimimme tuntosarvina. 

Kahvitauoilla pääsimme juttelemaan arjen asioista. Kun kokeilu eteni, asukkaat avautuivat enemmän. Luottamus kasvoi. 

Oli tärkeää, että Manu monesti muistutti “moka on lahja”. Pikkuhiljaa opimme nauramaan, itselle ja toisille. Hyvässä mielessä. Tunnelma vapautui. Oli hienoa nähdä muutos asukkaissa. Keskittymiskyky parani, rohkeus lisääntyi. Uskaltauduttiin heittäytyä. 

Jatkokokeilussa pidimme Ritvan kanssa kaksi toimintakertaa molemmissa yksiköissä. Rohkaistuimme itse ohjaamaan improharjoituksia. Onnistuimme ja koimme iloa yhdessä.

Itse ainakin vakuutuin että myös kokemusasiantuntijat voivat ohjata improharjoituksia. On hyvä aloittaa tutuista ja helpoista harjoitteista. Ja mieluisista. Ja aina voi soveltaa. 

Jatkokokeilussa ohjasimme myös muita toimintamuotoja. Askartelua, rentoutusta sekä keskustelutuokiot. 

Keskustelut koin tärkeänä jään murtajana. Hiljaisimmatkin halusivat puhua. Tärkeä luottamus oli syntynyt. 

Kokeilun hienoin asia mielestäni oli yhdessä tekeminen. Hyvä mieli. Sekä mainio heittäytyminen. Voimaantumista tapahtui. Itsekin voimaannuin. 

Saamamme palaute oli hyvää. Saimme kuulla että harjoitukset toivat vaihtelua arkeen. Palautelomakkeiden anti oli kiitollista. 

“Tuli liikuttua huomaamatta.”
“Voisi olla lisää tällaisia ryhmiä.”
Toivottavasti toiminta jatkuu.”
On ollut hauskaa ja saatu nauraa.”

Asukkaat kertoivat että harjoitukset veivät ajatuksia pois omista murheista. Ja toimivat myös apuna tunteiden sekä stressin purussa.

Niin paljon hyvää. Kokeilu oli onnistunut. 

Koin itsekin että improharjoituksiin pitää keskittyä. Ei pysty ajattelemaan muita asioita. Sillä tavoin kyllä murheet ainakin hetkeksi unohtaa. 

Minulle improharjoitukset avasivat uuden maailman. Opin, että ne tuovat iloa ja erilaista haastetta. Ja naurua! 

Mielestäni kokemusasiantuntijat pystyvät ohjaamaan mielekästä hyvinvointitoimintaa asumisyksiköissä. Lähtökohtana voivat toimia kokemusasiantuntijan omat mielenkiinnon kohteet, vahvuudet ja harrastukset. Mutta tärkeintä olisi tietää minkälaista toimintaa asukkaat haluavat. 

Anne Harjunen 

Kirjoittaja on koulutettu kokemusasiantuntija ja  toinen Osallisuutta arkeen teatterista -kokeilun kokemusasiantuntijoista 

Blogitekstin kuvat otettu Virolahden bunkkerimuseolla

Matka minuuteen toipumisen kautta

Kipu on jälleen vallannut kehoni. Odotan verikokeita, lääkäriä…apua. Kuulen kuinka radiossa soi Jenni Vartiaisen kaunis ääni ja pieni tyttö  seinän takana yhtyy lauluun. Samassa ymmärrän, että äänet tulevat omasta päästäni. Ei sairaalan päivystyksessä soi musiikki. 

On liian tuttua olla täällä, yksin. On minulla perhe ja ystäviäkin, mutta kukaan muu ei voi kokea, mitä minä koen. Tätä kokonaisvaltaista tuskaa on vaikea sanoittaa uskottavasti.  

Lähimmiltäni piilotan kivuista suurimman osan. Kuoreni alta ne eivät pääse satuttamaan heitä.  Aivan liian usein yritän myös hukuttaa tuskaani punaiseen, ”viisasten” juomaan.

 Virpi ja tytär teho-osastolla v.2006

Sisimmässäni tiesin, että kytevät kipinäni tulevat leimahtamaan liekkeihin, jollei jokin muutu. Yhdeksän leikkausta, lukuisat tulehdukset, kohtaukset, verenmyrkytys, joka meinasi viedä hengen…lista on  pitkä.  

Kehoni yritti voimakkaasti kertoa, että nyt se muutos on tehtävä. Suljin sen viestit ulkopuolelle ja suoritin lisää. 

Seurasi kymmenen vuoden masennus kehon oireilujen lisäksi. Karulla tavallaan ne opettivat armon itseäni kohtaan. 

Toipuminen alkoi tästä pikkuhiljaa.  

Kokemusasiantuntijakoulutuksissa elämäni syvällinen läpikäyminen toi ymmärryksen ja  hyväksymisen. Sisukaskin ihminen saa olla herkkä ja haavoittuva. Myös hänellä on lupa epäonnistua.

Näiden oivallusten myötä aloin avaamaan kuorta ympäriltäni ja päästämään lähelleni.  Ihmissuhteeni ovat muuttuneet. Vastavuoroisesti voin nyt antaa ja saada toisilta. Näyttää aitoja tunteita ilman jatkuvaa pelkoa hylkäämisestä.  

Yritin aiemmin jakaa hyvyyttä ympärilleni, mutta en edes pitänyt itsestäni. Jokainen on kuitenkin oman elämänsä tärkein ihminen, oli hän millainen tahansa. Opin arvostamaan itseäni ja kuuntelemaan voimavarojani. 

Tärkeää on ollut avun hakeminen ja myös sen saaminen. Aina ymmärretyksi tuleminen ei ole ollut helppoa, koska kuoreni on peittänyt tuskaani.  

Seitsemän vuoden hoitosuhteella psykologiini oli iso merkitys siihen, että pystyin nousemaan  jaloilleni. Hän ei kaunistellut tosiasioita, mutta ei silti syyllistänyt minua.  

Juuri hän näki vahvistumiseni ja loi uskoa minuun.  

Nyt neljän vuoden jälkeen toipumisesta minun on hyvä olla minä, oma itseni.  En pelkää enää virheitä, enkä syytä itseäni niistä. Itseironia on vapauttavaa ja siitä saa monesti hyvät, aidot naurut.  

Ei minusta täysin ehjää koskaan tule, mutta hyväksyn sen. Haluan yhä tehdä huolella sen mihin ryhdyn. Kehoni kuitenkin reagoi nopeasti stressiin ja liikaan rehkimiseen.  

Ymmärrän nyt, että jos en pysähdy ajoissa, mieleni hajoaa uudelleen.  

LOV ME -hankkeen sekä muiden kokemusasiantuntijatöideni kautta olen saanut mielekkyyttä elämääni. Olen oppinut paljon uutta ja saanut heittäytyä.  

Voin auttaa toisia ja olla tarpeellinen. En vain suorita, vaan sydän on vahvasti mukana kaikessa.  

Haluan jakaa sanomaa, että meistä jokainen on yhtä arvokas ihminen.  

Mielensairauksien ja päihteiden käytön taustalla on syynsä, eikä kukaan valitse itse sairastumista. Omalla esimerkilläni voin tuoda toivoa, että pitkästäkin masennuksesta on mahdollista toipua.

Virpi Asllani  

Kirjoittaja on koulutettu kokemusasiantuntija ja kokemusasiantuntija taiteen keinoin. Hänen kokemuksensa on kymmenen vuotta kestänyt masennus ja siitä toipuminen. 

Virpi Asllani on kameran takana ”Kun aina ei ole sanoja” -valokuvanäyttelyssä. Blogitekstin alussa oleva kuva on tästä näyttelystä. Kuvassa Minna Huusari.

Kun aina ei ole sanoja

Kokemusasiantuntijakoulutuksessa kohtasi kaksi erilaista tarinaa ja ihmistä. Meistä tuli kuin jin ja jang, kaksi vastakkaista toisiaan täydentävää voimaa.

Minna oli kulkenut monipäihderiippuvaisen ystävänsä rinnalla, nähden myös kauneuden pimeyden takana. Minä olin kahlannut kymmenen vuotta masennuksen ja fyysisten ongelmien kumppanina, löytäen lopulta minuuteni niiden kautta. 

Nämä kaksi tarinaa täyttyivät samoista tunteista erilaisuudestaan huolimatta. Syntyi toive purkaa ja jakaa niitä valokuvien avulla.

Nostatti tunteita… sekä muistoja”

Kesäinen aamuaurinko nousee puiden takaa. Kaste kimaltaa, kuin pieniä timantteja olisi satanut taivaalta. Usva lipuu patjana lammen pinnalla. 

Olemme keskellä elävää satua.

Naurulokki on tullut seuraamaan kuvauksia. Pää kallellaan se tarkkailee ison kiven päältä ja ui hiljalleen rannalla. Tuntien jälkeen jättää sulkansa kiven päälle, pois lähtiessään.

Kun aurinko on korkeimmillaan, olemme väsyneitä, silti mykistyneitä ja kiitollisia tästä kokemuksesta. 

Jin ja jang, toinen ei ole ilman toista. 

Vahvuutemme ja kokemuksemme sulautuvat voimaannuttavaan yhteistyöhön.

Luonne-eroista huolimatta meillä on samankaltainen tapa tehdä asioita huolella, tunteella ja intohimolla. 

Jokainen kuvaus on ollut matka menneisyyteen ja samalla tulevaan. 

Olemme käyneet läpi koko tunnekirjon uudestaan ja uudestaan. 

On ollut turvallista tehdä se yhdessä, ystävän kanssa. 

”Puhuttelevia, tunteita herättäviä kuvia. Kiitos rohkeudesta!”

Hakiessamme apurahaa Kymenlaaksoa kiertävään näyttelyyn, meidän piti olla rohkeita, uskoa itseemme ja kuviimme. Olimme luomassa jotain uutta, erilaista.

Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiö myönsi apurahan, mistä olemme hyvin kiitollisia. 

Kymen Sanomat teki näyttelystä haastattelun lehteen, joka tavoitti koko Kymenlaakson.

Saimme mahdollisuuden tuoda esille kipeitä, vaiettuja aiheita ja poistaa häpeää niistä.

Kun aina ei ole sanoja -näyttelyn avajaiset olivat Kotkan kirjastolla, Mielessä Tuulee -viikolla,viime elokuussa. Kerroimme tarinamme kuvien takaa ja keskustelimme yleisön kanssa.

Joukossa oli ongelmia kokeneita ja heidän läheisiään, terveysalan opiskelijoita opettajien kanssa, mielenterveys- ja päihdealan ammattilaisia ja muita asiasta kiinnostuneita.

”Herätti mielenkiinnon kuulemaan, mikä on tarina”

Kiertue jatkui Karhulan klubitalolta Inksan klubitalolle ja sieltä Haminan kirjastolle.

Kotikaupunkimme Kouvolan näyttely kirjastolla siirtyi pandemian johdosta ajalle 28.9.-16.10.2021.

”Tärkeä aihe, kuvat tosi tunne latautuneita ja ajatuksia herättäviä. Upeita!
Pysäyttävä näyttely, kiitos!”

Uhka, suru, toinen maailma, yksin, älä hylkää. Muutos, selvisin, vapaus, kun aina ei ole sanoja. 40 valokuvataulua jakautuvat näihin ryhmiin.

Ihanaa, että heti alussa oli jotenkin jo toivo läsnä vaikka hypättiinkin rajusti syvään päähän. Ajatuksia herättävä, rumuudessaan kaunis. Kiitos.”

Vieraskirjamme viestit sekä katsojien kohtaaminen vahvistivat meille, että olemme oikealla tiellä. Näyttelymme avulla on mahdollista käsitellä tunteita, kokemuksiaan sekä saada vertaistukea ja voimaantumista, toivoa selviytymiseen.

Syksyllä me, Minna Huusari (kuvassa vasemmalla) ja Virpi Asllani, pääsemme rakentamaan näyttelyn Kouvolan kirjastolle.  Saamme jälleen kohdata ihmisiä, heidän tarinoitaan, tunteitaan. Kun avaa itsensä ja sydämensä, saa aina jotain takaisin.

Näin tunsin koin, kotiin vein, jäljen teit”

Sitaatit ovat lainauksia näyttelyn vieraskirjasta.

Kymen sanomat: Valokuvilla ennakkoluuloja vastaan – “Päihderiippuvaisen läheinen leimataan helposti itsekin päihteiden käyttäjäksi”

Kun aina ei ole sanoja:

Virpi Asllani

Kirjoittaja on koulutettu kokemusasiantuntija ja kokemusasiantuntija taiteen keinoin.

Hänen kokemuksensa on kymmenen vuotta kestänyt masennus ja siitä toipuminen.

Hän on kameran takana ”Kun aina ei ole sanoja” – valokuvanäyttelyssä.