O niin kuin optimismi

Minna Huusari kertoo, mitä tarkoittaa O-kirjain LOV ME -hankkeen nimessä.

Optimismi. Toivo. Näköaloja mahdollisuuksiin.

Minä ja ystäväni Matti kuljimme yhdessä kappaleen matkaa. Se oli kahden erilaisen maailman kohtaamista:  hänen huumemaailmansa sekä minun maailmani ilman huumeita. Näin, mitä huumemaailma todellakin on: Kivettyneisyyttä, toivottomuutta, pessimismiä, väkivaltaa, kuolemaa, arvostuksen puutetta – niin ympäristöä – kuin itse itseään kohtaan ja kaikkia muitakin ympärillä olevia ihmisiä kohtaan. Sisäistä tyhjyyttä. Jotta en olisi itse, edes vahingossa, mennyt tuohon kaikkeen hänen ohessaan mukaan, aloin kiinnittää huomiota omiin elämänasenteisiini. 

Vaan kuinka onnistuisin?

Ensiksikin, päätin tutustua huumemaailmaan avoimin mielin: Mietin: miksi siellä huumemaailmassa käyttäydytään kuten nyt käyttäydytään, käytetään väkivaltaa? ja miksi siellä toimitaan niin kuin nyt juuri toimitaan, esimerkiksi varastellaan?

Toiseksi, aloin kiinnittämään huomiotani kiitollisuuteen: Mistä voisin olla kiitollinen juuri nyt?

Kolmanneksi aloin tutkia rakkauden määritelmiä erilaisista kirjallisista teoksista, jotta ymmärtäisin paremmin, mitä sana rakkaus laajasti ymmärrettynä, oikeasti tarkoittaakaan. Mitä rakkaus kaiken kaikkiaan käsittää ja mihin se meidät haastaa?

Ajattelin myös aina matkallamme, että jospa minulla olisi pienikin mahdollisuus tuoda ystäväni elämään jotakin muuta kuin sitä mihin hän oli tottunut eli aineita ja niiden hankkimista. Että jos sekin aika, jonka me olemme yhdessä, pitäisi hänet pois joistakin rikoksista, olisi sekin jo jotain. Jos saisin vaikka esimerkiksi kuulumisteni kertomisella hänen huomionsa pois muusta – sekin voisi olla jo jotain!

Tämä kantoi. Jotakin tapahtui. Pikkuhiljaa, vähä vähältä Matti alkoi huomaamaan positiivista muutosta itsessään – ja hän uskaltautui laittamaan hyvän vielä kiertoonkin, kaveripiiriin, virastoihin ja missä ikinä hän liikkuikaan. 

Aina on siis toivoa. Pimeydenkin keskeltä se löytyi.

Nyt olen mukana Kymsoten Kymenlaakson sosiaali-ja terveysneuvontapisteen yhteiskehittämisen kokeilussa. Meillä kaikilla on ollut alusta saakka yhteiset ajatusmallit ja tavoitteet miten toimimme ja etenemme. Kaikki tapahtui avoimin ja valoisin mielin.

Pisteellä asiakkaat pysähtyivät viettämään aikaa kanssamme. He halusivat tulla nähdyiksi, näkyviksi ja kuulluiksi. He halusivat luottaa ja “paljastaa sisintään” –  myös suhteista läheisiinsä. He alkoivat miettiä ” jospa minunkin elämälläni olisi vielä jokin tarkoitus”. He halusivat kuulla, että heilläkin on toivoa ja mahdollisuus. 

On ollut ihanaa, koskettavaakin saada toteuttaa tällaista hanketta yhdessä kokemusasiantuntijakollegoideni ja Pisteen ammattilaisten kanssa. 

Olen nähnyt Pisteen kävijöiden keskuudessa optimismia; myönteisen ja toiveikkaan elämänasenteen esiin nousemista ja vieläpä sen kasvua. Hyvällä on jälleen mahdollisuus lähteä  kiertoon. 

Siten optimistisuus ja toivo laajenevat entisestään: niin heidän keskuudessaan  kuin meidän täällä. Tämä on saanut minut uskomaan, että kokemusasiantuntijatoiminnan kautta  mahdollistuu kahden erilaisen maailman kohtaaminen: huumeriippuvuutta sairastavien ja ei-riippuvuussuhteessa olevien henkilöiden kesken. Sen myötä näen muutoksen yhteiskunnassamme. Koska toivoahan aina on.

Minna Huusari

Kirjoittaja on  kokemusasiantuntija, asunnottoman monipäihderiippuvaisen henkilön läheinen: rinnallakulkija. Hän on mukana valokuvanäyttelyssä “Kun aina ei ole sanoja” ja LOV ME- hankkeessa Pisteen kokeilussa. 

Toivo

Miksi haluan kertoa teille osan tarinaani on se, että meillä kaikilla on toivoa paremmasta huomisesta, silloinkin kun edes näin sanominen tuntuu aikamoiselta paskapuheelta. Tämän tarinan kautta haluaisin kuitenkin luoda todellista toivoa paremmasta huomisesta. Kaikki kääntyy parhain päin, ajan kanssa. Toivon tarinani tuovan toivoa siitä, että jokainen voi elää omanlaista elämää – juuri hänen näköistään – menneisyydestään huolimatta. 

Elämässäni tapahtui suuria muutoksia lyhyessä ajassa. Suurin osa muutoksista oli aivan kamalan kaaottisia. Jouduin lopettamaan pienen pajani ja taakseni jäi järvenrannalla rakenteilla oleva oma talo. Tilalle tuli pääkaupungin betonihelvetti, mikä oli maalaistytölle shokki.

Tuntui kuin olisin mukana jossakin painajaisessa, jota minun oli vaikea ymmärtää todeksi, mutta totta se silti oli. Kaikki unelmani oli vedetty ns. vessanpöntöstä alas. Elämäni muuttui “hulluuden high wayksi”, pelkäksi selviytymiseksi. Selviytymisen raja kohdallani saapui tammikuussa 2010. 

Minulta oli hävinnyt nukkumisen jalo taito ja menin eteenpäin pelkällä tahdonvoimalla ja sellaisella draivilla, että havuja perkele! Uskottelin itselleni, että ei sitä kerralla enempää anneta ihmiselle kannettavakseen kuin mitä se jaksaa kantaa – kyllä kaikki taas hyväksi muuttuu, kunhan vain nyt saan hommat taas rullaamaan… Olin aamulla menossa uuteen työpaikkaani, mutta sen sijaan mieheni kuskasikin minut laakson avo-osastolle lepäämään. En oikein muista tuosta päivästä muuta kuin sen helpotuksen tunteen, että minulle luvattiin, että saisin pian nukutuksi. Havut loppuivat kesken kohdallani.

Tämä avo-osasto oli ensi kosketukseni sairaalamaailmaan mielenterveyspuolella. Tuolloin minulla ei ollut asiallista tietoa mielenterveyden sairauksista juuri lainkaan. Ymmärrykseni  sairauksista oli todella vanhanaikainen; luulin, että masennus on vain laiskojen ihmisten hommaa. Nukuttani ja levättyäni aikani Laakson avo-osastolla, luulin pääseväni heti takaisin ns. sorvin äärelle. Kuvittelin, että homma oli nyt taputeltu valmiiksi, että kaikki olisi taas hyvin.

Olin muutaman kuukauden sairaslomalla avo-osaston jälkeen, kun tieni vei Auroran suljetulle osastolle ja sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Minulla oli maaninen jakso käynnissä. Muistan ajatelleeni, että tämä ei voi olla totta! Häpeä siitä, etten pystynyt täyttämään niitä normeja, mitä yhteiskunta oli meille opettanut, oli valtava. Mieleni täyttyi hyvin tuomitsevista ajatuksista. En uskonut, että riitän. Kuka uskoisi, että hyvän äidin aineksiin kuuluisi hullujen huone tai diagnoosi mielenterveys puolelta? Miten ihmeessä pystyisin viemään lapseni eskariin tämän jälkeen, varmasti ne työntekijät tuijottavat minua! Tarttuuko tämä lapsiini? Äiti muuttui hulluksi? Nämä ajatukset olivat vain pääni sisällä. Kukaan ei tuijottanut minua.

Tunsin järjetöntä häpeän määrää sellaisesta asiasta, jota kukaan ei varmasti ole itselleen vapaaehtoisesti hankkinut eli sairastumista kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. En ollut myöskään valinnut itselleni alkoholistista vanhempaa lapsuudenkotiini, eivät nämä ole ihmisestä itsestään riippuvia asioita. Ne eivät olleet valintojani, vaan ne valitsivat minut. Se häpeän määrä, mitä kannoin vuosia rintani päällä oli musertavan raskasta. Ei lapsi voi olla vastuussa vanhempansa teoista, vaikka niin lapsena luulin. Häpesin ja luulin, että se oli minun taakkani kantaa, vanhempani alkoholismin tuomat oireilut. 

Onnekseni läheiseni ovat sellaisia, jotka hyväksyvät minut tällaisena kuin olen. He näkevät minut ihmisenä, ei pelkkänä sairautena. Heille sairauteni oli sairaus muiden vakavien sairauksien seassa. Olin edelleenkin se pullantuoksuinen äiti, ystävä ja sukulainen, vaikka sairauden alkuvuosina vietin useamman ajanjakson suljetulla osastolla. Minua ei häpeilty, mutta minä ihan itse hoidin sen häpeän tunteen kaikkien puolesta, sillä ajattelin tuolloin vielä, että olin melkoinen taakka ja oikea riippakivi muiden elämissä. En minä ollut. Minä kuvittelin sen. Meni vuosia ymmärtää se, kuinka paljon annoin menneisyyteni häpeän määritellä minua. Hyväksymisen tie on ollut järkyttävän pitkä. 

Jos joku olisi sanonut minulle noin 10-vuotta sitten kuinka mielenmaisemani muuttuu lempeämpään suuntaan itseäni kohtaan, en olisi uskonut. Olisin uskonut henkilön valehtelevan, mikäli hän olisi kertonut sen tosiasian, että minä ihan oikeasti riitän. Jos minulle olisi kymmenen vuotta sitten kerrottu, että tulevaisuudessa minä elän muuallakin kuin neljän seinän sisällä, muutoinkin kuin peläten ihmisiä kaupassa ja häpeillen itseäni, tai kaikista roadtripeistä, joita vielä koen: keppihevoskilpailuista, live-keikoista sekä vastoinkäymisistä ja niistä selvitymisestä, opiskeluista ja siitä, että pystyn tekemään merkitsevää työtä, omien voimavarojen mukaan… En olisi uskonut. Siksi halusin kertoa teille tämän tarinan. Toivoa on paremmasta huomisesta. 

Nykyään olen eläkkeellä ja lisäksi toimin tukihenkilönä mielenterveyspuolella. Olen myös yksi koulutetuista kokemusasiantuntijoista, jotka ovat tehneet yhteistyötä Kakspy ry:n LOV ME-hankkeen ja Kymsoten ammattilaisten kanssa. Tämä projekti on ollut minulle toivon tuoja. Yhdessä suunniteltujen konkreettisten kokeiluimme avulla mahdollistimme hyvää kohtaamista eri keinon.

Kuulluksi tulemisen tae on hyvä kohtaaminen.

Kuulluksi tuleminen on yksi avaintekijä kohti parempaa huomista. Tämän voin kertoa omasta kokemuksestani. Se on tapahtunut minulle, ja sen avulla olen saanut matkani varrella toivoa sekä uskoa itseeni ja mahdollisuuteen saada hyvä omanlainen elämä kaikesta menneestä huolimatta. 

-EVE

Kirjoittaja on ollut mukana Kakspy ry:n LOV ME -hankkeen Hyvän kohtaamisen -yhteiskehittämisenprojektissa Kymsoten kanssa

Elämän mielekkyys

Muutos, oli se sitten positiivinen tai traumaattinen, pysäyttää miettimään elämän merkityksellisyyttä ja arvoja.

Mikä on minulle tärkeää? Elänkö arvojeni mukaan?

Elänkö omannäköistä elämää, vai saneleeko sen joku muu? Kuinka selviän tästä?

Mitä näen, kun katson ikkunasta? Näenkö sateen, joka estää menemästä pihalle, vai näenkö sateen, joka helpottaa kuivuudesta kärsivää luontoa? Heiluvatko puiden lehdet kauniisti, vai näenkö edes koko puuta?

Päätin muuttaa, sillä olin kärsinyt unettomuudesta liian kauan asunnossani liikenteen metelin tullessa seinien läpi sisään, ja oloni oli kuin näyteikkunassa. 

Menin katsomaan korvemmasta asuntoa. Uuden asunnon olohuoneen ikkunasta näin, kuinka puiden lehdet pyörivät kauniisti tuulessa. Ilmoitin ystävilleni, että siihen kohtaa huonetta tulen asettamaan sängyn tai sohvan, jotta voin katsella kaunista maisemaa. Sain kuulla muutamilta, että mitä sinä nyt, hyvältä keskeiseltä paikalta muutat pois! Ei mitään järkeä! Ei varmaan heidän mielestään ollutkaan, mutta voin sanoa, että vieläkin koti-ikkunastani näen, kuinka tuuli pyörittää puiden lehtiä kauniisti.  Nukun myös oikein hyvin, kiitos kysymästä!

Muuttaminen oli muutos, johon pystyin itse vaikuttamaan, jotta kokisin arkeni mielekkäämmäksi. Muutos tuki sielunmaisemaani.

Ensimmäisen suuren muutoksen koin, kun olin vielä lapsi. Silloin minulla ei ollut mitään valtaa vaikuttaa muutokseen. Elin vain mukana, matkustajana. Kun veljeni kuoli yllättäen, huomasin, että vanhemmat voivat mennä rikki. Tuntui avuttomalta katsoa omia vanhempiaan hiljaa ovensuusta ja nähdä heidän surunsa. En tiennyt, kuinka olisin saanut heiltä pahan mielen pois. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista ja se oli pelottavaa. Päätin, että minun pitää olla vahva ja kiltti. Läheisemme tulivat auttamaan ja tukemaan ympäri maailmaa perhettäni. Olin samalla hämmentynyt ja helpottunut, että meillä oli aikuisia, jotka yrittivät lohduttaa. 

Vuosien saatossa veljeni menehtyminen muuttui osaksi elämäni tarinaa. Sain siitä vahvan opin, että pidä läheisistä huolta omalla tavallasi. Elämä jatkuu menetyksestä huolimatta. Hymy palaa kotiin jossain vaiheessa. 

Kriisien kohdalla olen vapaalla vaihtelevalla tyylillä selvinnyt tuen kanssa takaisin tähän maailmaan. Pikkuhiljaa olen saanut takaisin ne osat, jotka tukevat minua jaksamaan ja jossain kohtaa taas nauttimaan elämästäni. Yhdistävä tekijä kriiseistä selviytymiseen ovat aina olleet läheiset, rakkaus, aika ja arki. 

Tasainen omanlaiseni arki, joka pitää sisällään viikkosiivoukset musiikin tahtiin, ruoanlaitot ja kaiken maailman vessanpesut. Näissä arjen rutiineissa olen tiennyt mitä tapahtuu ja mihin aikaan. Olen huomannut, että kriisin keskellä arki on ollut asia, johon minä itse voin vaikuttaa, vaikka on tuntunut, että mikään ei ole minun hallittavissani. Näiden avulla saan pidettyä itseni niin sanotusti kasassa vielä hetken. 

Konkreettisesti: taide pelastaa maailman. 

Onnekseni olen saanut mielettömän tuen läheisiltäni ja ammattilaisilta kaikista pahimpien kriisien keskellä. Tämä on minun selviytymismallini: varmistan, ettei kenelläkään ole nälkä ja arki jatkuu mahdollisemman samanlaisena kuin ennenkin. Yritän pitää itsestäni huolta.

Kun kaksoissiskoni joutui onnettomuuteen, entinen aviomieheni joutui vierestä kuuntelemaan erästä artistia, jonka olin valinnut kriisimusiikikseni. Tarkoitukseni oli kiinnittää ahdistukseni muistot siihen musiikkiin. Kun aikaa kului, huomasin, etten enää pystynyt kuuntelemaan kyseistä artistia, vaan vähitellen arkimusiikkini oli vaihtunut takaisin lempiartisteihin. En halunnut muistoja biiseihin, jotka ovat merkinneet minulle jotain muuta tunnetta. 

Kun minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö vajaa kolmikymppisenä, osa arvoistani meni uusiksi. Jouduin väkisin pysähtymään. Olen aina ollut ahkera ja utelias. Pankkitiliäni en ole koskaan osannut pullistaa, mutta haaveeni olivat tuolloin konkreettisesti muuttumassa todeksi. Ja sitten ne vietiin pois. 

Vaikka perheeni koostuu sekalaisesta seurakunnasta, meillä on yksi vahva tekijä ollut aina läsnä: Ei jäädä tuleen makaamaan. Äitini ei ole koskaan tuominnut minua, saatikka kaksoissiskoni. Hän on ollut peruskallioni.

Kaksoissiskoni auto-onnettomuuden jälkeen sain m1-lähetteen, joka pysähdytti minut pakon edessä. Elämäni oli menossa suuntaan, joka ei tukenut arvojani, saati sellaiseen, että olisin iltaisin pystynyt ajattelemaan itsestäni mitään positiivisesti. 

Tuen avulla alkoi elämässäni jälleen omanlainen arkeni, joka koostui minulle mieluisista asioista, kuten anarkisti-marttojen neulontaseurasta, taiteesta, opiskelusta ja läheisistä. Silti jokin jarrutti minua sisältäpäin, ja toi ajoittain huonon voinnin. Tilanne helpotti, kun näin, kuinka siskoni pärjää yksin ja on myös pystynyt aloittamaan omannäköisen elämänsä. Silloin minunkin sisälleni tuli jonkinlainen rauha. 

Ymmärsin päästää irti menneisyydessä elämisestä ja aloin elämään tätä päivää sekä ajatella tulevaa, mitä se minulle tarjoaa. Siitä lähtikin sitten liuta koulutuksia – ja rehellinen hymy palasi kasvoilleni.

-EVE

Kirjoittaja on ollut mukana Kakspy ry:n LOV ME -hankkeen Hyvän kohtaamisen -yhteiskehittämisenprojektissa Kymsoten kanssa

Nuorten aikuisten hyvinvoinnin edistäminen Case Kynnyksen yli yhdessä

Citizen Think Tank esittäytyy blogissamme kesän aikana viikottaisten kirjoitusten kanssa. Yhteiskehittäminen – mitä ja miksi?

Maaliskuussa 2020 koronavirus ja poikkeuslait pakottivat kolmannen sektorin toimijat Suomessakin ennennäkemättömään digiloikkaan heikommassa asemassa olevien ihmisten tuen turvaamiseksi. Diakonialaitoksen Kanssala-hanke laajensi nopeasti Helsinki-keskeisen yhdistystoimintaa tukevan toimintansa verkkoon valtakunnalliseksi toiminnaksi, ja olimme toki myös CTT:nä rikkana rokassa. Kanssalan perustama Yhdessä elämisen tapoja epidemian aikana -Facebook-ryhmä tavoitti järjestötoimijoita laajalta kattaukselta. Kriisin kasvattama kumppanuus toimijoiden kesken toivon mukaan jatkuu yhä vaikuttaen tapaamme kehittää yhdistystoimintaa tulevaisuuteen. FB-ryhmässä järjestettiin maalis-huhtikuussa eri alojen toimijoiden kesken yhteiskehittämistapaamisia, ja tarjouduimme Citizen Think Tankissa fasilitoimaan avoimen yhteiskehittämisen tapaamisen mielenterveysjärjestöjen kesken 6. huhtikuuta.

“Muutin vastikään pois opiskelijasolusta, jossa asuessani sairastin vaikeaa masennusta. Ympyrä sulkeutui, kun ennen muuttoani koronaeristyksen vuoksi vietin viimeiset viikot pitkälti samankaltaisissa olosuhteissa ja mielentilassa. Pääsin reflektoimaan omaa, sosiaalisesti viileässä opiskelija-asunnossa sairastettua masennusta, joka todennäköisesti näyttäytyi näkymättömänä asuintovereilleni ja johon myös siltä osin liittyi siis runsaasti yksinäisyyden kokemusta. 

Eräänä etäopiskelupäivänä kuulin kovaäänistä itkua alapuolellani olevasta asunnosta. Itkun lomassa kuului epätoivon, yksinäisyyden ja epäonnistumisen kokemuksen purkamista, ja koin kuulevani kaikuja itsestäni parin vuoden takaa. Kerrostalossa kukin käy läpi samat musertavat tunteet omissa laatikoissaan, kuka missäkin määrin, toisistaan tietämättä. Koronakevät lienee nostanut etenkin yksinäisyyden tunnetta, ja on absurdia, että kärsimme siitä niin lähellä toisiamme. 

Ovinkellon soittajaksi minusta ei ikävä kyllä sinä päivänä ollut, mutta löysin kaapit tongittuani levyn chiliraakasuklaata: endorfiinit tekevät suklaasta parasta mahdollista lohturuokaa. Etsin kauneimman löytämäni postikortin ja pyrin parhaani mukaan kirjoittamaan siihen lohdullisen viestin siitä, miten täällä naapurissa on itketty samat itkut, mutta elämänilo on jälleen löytynyt – et ole yksin, ja toipuminen on mahdollista. Harmikseni en tajunnut liittää korttiin kriisipuhelimen numeroa. Sujautin suklaan kortin kera postiluukusta, ja toivon tuoneeni edes vähän lohtua ahdistuksen keskelle.”

Kanssalan Yhdessä elämisen tapoja epidemian aikana ja Citizen Think Tankin organisoimassa mielenterveyden parissa työskentelevien Zoom-tapaamisessa mietimme, kuinka avun voisi tuoda lähelle yksilöä. Kokemusasiantuntijan kertomus omista masennusvuosistaan – postin tarkastamista välioven takaa useita kertoja päivässä, odottaen jonkinlaista merkkiä ja itsensä ulkopuolelta tulevaa lohtua – koskettivat syvästi. Apua tarvitaan, kun epätoivo on akuutti, mutta voimavarat tuen hakemiseen ovat “nollassa”. Yhteistapaamisen ja tarinan myötä ajatus kodin kynnyksen ylittävästä tuesta resonoi  voimakkaasti. Muutamassa viikossa kirjoitettiin kynä sauhuten, soiteltiin yhteistyötahoja ja asiantuntemusta lisää ja muodostettiin hankesuunnitelma STEA:n korona-avustushakuun. Toukokuun 26. päivä tuli ilmoitus Kynnyksen yli yhdessä -hankkeelle myönnetystä rahoituksesta. Hanke käynnistettiin maanantaina 1.6. ja kestää vuoden loppuun saakka. 



Kuvateksti: Yhteiskehittämistä Miro-alustalla

Kynnyksen yli yhdessä -hankkeen tavoitteena on nuoriso- ja opiskelija-asunnoissa asuvien nuorten aikuisten mielenterveyden ja hyvinvoinnin edistäminen, valtakunnallisten kriisipalveluiden saavutettavaksi tekeminen kohdennetun viestinnän kautta sekä kehittämistyöryhmän perustaminen kohderyhmän kanssa työskentelevien kesken. Hankkeen yhteistyötahot ovat Kakspy ry (päähakijana, työntekijäresurssi), Suomen opiskelija-asunnot SOA ry, Nuorisoasuntoliitto NAL, Mieli Suomen mielenterveys ry, MTKL Mielenterveyden keskusliitto ry, Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry, opiskelijoiden mielenterveysjärjestö Nyyti ry ja Kulttuurin ja hyvinvoinnin liitto Kukunori ry. 

Viestintäkampanjan metodi muuttui nuoriso- ja opiskelija-asunto-organisaatioiden kanssa keskustellessa fyysisestä kortista tai “viestistä” nuoriso- ja opiskelija-asunto-organisaatioiden virtuaalisten asukasportaalein toteutettavaksi. Idean kanta-ajatus pysyi kuitenkin samana: asuakseen asunnossa ja käyttääkseen mm. pesutupaa asukas jo toimii portaalin kautta, joten viestintä samalla alustalla saavuttaa valtaosan kohderyhmästä. Hankkeen tarkoituksena ei ole tuottaa uutta materiaalia kohderyhmälle, vaan koota yhdelle verkkosivulle aihepiiriin sopiva tieto usealta eri toimijalta, mikä sekä linkitetään viesteihin asukasportaalin kautta, että on vapaassa levityksessä yhteistyötahoille. Verkkosivu toimii myös mm. asumisorganisaatioiden asumisohjaajien apuna heidän tukiessaan nuorta. Hankkeen yhteistyökumppanit mahdollistavat verkkosivulle asiantuntevan ja monipuolisen tiedon aina arjen jaksamisesta taloudenpitoon, ihmissuhteista työhön ja opiskeluun sekä ehkäisevään päihdetyöhön.

Fanni-Laura Mäntylä ja Mari Sahlberg
Citizen Think Tankin digifasilitoinnin työntekijät
“Ääneen puhuminen kannattaa aina”

Citizen Think Tank (CTT) on kokeilukulttuuria edistävien hankkeiden Propellipäät (Kukunori) ja Lov Me (Kakspy ry) yhteinen projekti, joka käynnistettiin lokakuussa 2019. CTT on fasilitoidun eli tuetun yhteiskehittämisen alusta, jossa yhteiskehittämisestä kiinnostuneet voivat avoimessa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä digifasilitaattoreiden tuella muutosmuotoiluprosessin avulla kehittää yhdessä ratkaisuja terveyden, hyvinvoinnin ja kulttuurin kysymyksiin.

Kun aloin elää arvojeni mukaan, elämästäni tuli merkityksellistä

Lov Me -hankkeen nimi muodostuu sanoista liittyminen, optimismi, voimaantuminen, myönteinen minäkäsitys ja elämän merkityksellisyys. Olen pohtinut näitä aiheita paljon viime aikoina ja miettinyt, mitkä asiat elämässäni saavat minut kokemaan näitä tunteita. Olen pyrkinyt aktiivisesti karsimaan elämästäni pois negatiivista ja täyttämään siitä vapautuneen tilan positiivisella.

Omalla kohdallani kaikista vahvimmaksi tavaksi lisätä hyviä tunteita omaan elämään on noussut muita ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä kunnioittavasta elämäntavasta. Kun kaikki linkittyy kaikkeen ja voin omalla toiminnallani tehdä parhaani maailman tilan sekä oman ja muiden hyvinvoinnin eteen, saan elämääni valtavasti merkityksellistä sisältöä. 

Ympäristöä kunnioittava elämä on saanut minut liittymään maailmaan monellakin eri tavalla – se on auttanut minua sekä näkemään tekojeni vaikutukset minulle tuntemattomien ihmisten elämään, että lisännyt yhteisöllisyyttä omassa elämässäni ja auttanut liittymään yhteisööni. Kun lainailee ja kierrättää tavaroita naapureiden ja tuttujen kesken, tulee väistämättä tutustuneeksi, kyselleeksi kuulumisia ja kutsuneeksi kahville.

On ollut ihana oppia, että ympärillä elävät ja entuudestaan ihan tuntemattomat ihmiset ovat pääsääntöisesti valtavan lämpimiä ja auttavaisia, kun heille vain suo siihen mahdollisuuden. Omaan ympäristöön liittyminen on lisännyt myös turvallisuuden tunnetta omassa elämässäni ja opettanut luottamaan siihen, että maailma kyllä kantaa. 

IMG_20181010_141057_01

Aiemmin tunsin suurta ahdistusta maailman tilasta, usein jopa lamaantumiseen asti. 

Koin, ettei teoillani voi olla merkitystä ja että maailma on tuhoon tuomittu. Sitä mukaa kun lisäsin elämääni tietoisia, ympäristöä ja muita kunnioittavia valintoja, optimismini kasvoi. Jos minä voin muuttaa ajatus- ja toimintamallejani, niin siihen pystyvät myös muut! Ja jos iso joukko muuttaa elintapojaan kestävämmiksi, voimme yhteisvoimin vaikuttaa todella merkittävästi maailman tilaan.

Nykyään olen täynnä optimismia. Kun näen päivittäin, kuinka positiivinen esimerkkini saa muutkin ympärilläni toimimaan, saan uskoa siihen, että huonolta vaikuttava tilanne on vielä käännettävissä. Uskon, että ihmiset haluavat pääasiassa tehdä hyviä valintoja ja olla satuttamatta muita tieten tahtoen. Ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. 

Voimaantuminen viittaa siihen, kuinka ihmisen itsetunto, rohkeus, yhteiskunnallinen aktiivisuus ja vaikutusvalta lisääntyy ja hän alkaa ajamaan omaa asiaansa. Voimaantuminen on siis ihan valtavan iso ja merkityksellinen juttu! Itse olen kokenut ympäristöä kunnioittavan elämäntavan erittäin voimauttavaksi. On uskomatonta, miten moniin asioihin me voimme itse vaikuttaa, ihan arkipäiväisillä ja pienillä teoilla! 

Kun aloittaa jostakin ja saa siitä onnistumisen kokemuksia, voimaantuu kokeilemaan uusia ja haastavampiakin muutoksia. Itselleni voimaantuminen on nimenomaan sitä, että voin itse päättää ja valita, miten haluan elää ja vaikuttaa maailmaan. Minulla on oikeus elää arvojeni mukaista elämää. 

Sillä on ihan uskomaton voima, kuinka myönteiseksi minäkäsitys muuttuu, kun tietää tekevänsä parhaansa itsensä ja muiden eteen. Kun näkee, kuinka omat teot ja oma asenne tarttuvat ympäröiviin ihmisiin, tulee valtavan tietoiseksi omista mahdollisuuksistaan ja vaikutusvallastaan.

Screenshot_20191024-132703_2

Aiemmin elin vahvasti ristiriidassa omien arvojeni kanssa ja koin huonoa omatuntoa kestämättömistä valinnoistani. Mutta nyt, kun elän enemmän omien arvojeni mukaisesti, koen enenevissä määrin olevani hyvä ihminen, ja että hyvillä teoillani on merkitystä. Yritän parhaani ja se riittää.

Elämä ja maailma ovat täynnä kaikkea kaunista, merkityksellistä ja säilyttämisen arvoista. Kun olen vähentänyt kulutusta, olen voinut vähentää myös työntekoa, ja se taas on osaltaan johtanut siihen, että olen voinut keskittyä yhä enemmän niihin asioihin, jotka tekevät minut aidosti onnelliseksi ja saavat minut kokemaan elämäni merkitykselliseksi.

Kun en jatkuvasti ajattele ostamista, olen paljon tietoisempi omista tarpeistani ja tartun niihin herkemmin. Kun kodin tavaramäärä on vuosien saatossa karsiutunut, jäljelle jääneet esineet ovat kaikki tärkeitä ja niihin kiinnittää tarkemmin huomiota. Kun elämästä karsii kaiken turhan ja tarpeettoman, jäljelle jää vain ne ihan kaikkein merkityksellisimmät asiat. Tätä voimaa on vaikea edes sanoin kuvailla. 

Mikä lisää sinun elämääsi merkityksellisyyttä ja saa sinut kokemaan itsesi voimaantuneeksi ja optimistiseksi? Millä tavoin sinä liityt ympäröivään maailmaan? Mikä saa sinut ajattelemaan, että olet hyvä juuri tuollaisena? Toivon kovasti, että jaksat pohtia näitä asioita ja lähteä pelkäämättä niitä kohti, yksi pieni askel kerrallaan. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi sellaisten asioiden ja ihmisten parissa, jotka vievät, eivätkä anna. 

Eri ihmiset saavat iloa eri asioista, ja hyvä niin. Meitä kaikkia, omine rajoinemme, intohimoinemme, toiveinemme ja menneisyyksinemme, tarvitaan. Ihan jokaiselle meistä löytyy tästä maailmasta paikka, jossa tuntea itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Mistä sinä voisit lähteä etsimään elämääsi näitä asioita? 

Pipsa Valkeila

Kirjoittaja on ympäristövaikuttaja, joka pitää Instagramissa kestävään elämään ja positiiviseen mielenterveyteen keskittyvää tiliä nimeltä @arvokasmaailma. Kirjoittaja on aikuinen lapsiomainen, joka löysi terapian avulla omat rajansa, vahvuutensa ja arvonsa ja voi nykyään erittäin hyvin. 

Selitetty outo pelottaa vähemmän

LOV ME -hankkeen kokemusasiantuntijat ovat järjestäneet Kokemusta on -iltoja, joissa on ollut ensin tunnin pituinen kokemusasiantuntijan vastaanotto ja sitten kahden tunnin yleisötilaisuus. Kokemusasiantuntija on kertonut tarinansa ja sen pohjalta on sitten yhdessä keskusteltu.

Vastaanotolle, jolle pääsee ilman omaa mielenterveysongelmaa, tuntuu olevan tilausta. Mielenterveysasiat koskettavat monia ihmisiä läheisten kautta, eikä virallinen terveydenhoitojärjestelmä vastaa sairastuneiden terveiden läheisten tarpeisiin.

Läheisen mahdollisesti oudolle käytökselle halutaan selitystä ja tässä kokemusasiantuntija voi omine kokemuksineen olla suureksi avuksi. Vaikka vain kertomalla kokeneensa samoja ilmiöitä, joita kysyjä näkee läheisessään. Selitetty outo muuttuu aina hieman vähemmän pelottavaksi.

Mielen sairauksiin liittyvät oireet saattavat pelottaa myös sen johdosta, että läheinen ei tiedä mitä kaikkea on vielä odotettavissa. Poikkeavan käyttäytymisen kohtaaminen on huomattavasti helpompaa, jos on etukäteen kuullut sellaisen mahdollisesta ilmaantumisesta.

Myös sosiaali- tai terveysalan ammattilaisella tai alalle kouluttautuvalla näyttää olevan tarvetta kuulla mielen sairauksista suoraan sellaisia kokeneelta. Kliinisessä työssä tavatut potilaat eivät kovin usein pysty keskustelemaan asiallisesti ja analyyttisesti mielensä ongelmista.

Toipunut ja koulutettu kokemusasiantuntija sen sijaan voi vastata kysymyksiin huomattavasti paremmin ja kertoa siitäkin, mitä ei edes tule mieleen kysyä.

aaaranta.jpg

Koulutetun kokemusasiantuntijan päätyökalu on hänen oma toipumistarinansa. Niitä esimerkiksi Kotkan kokemusilloissa kerrotaan kymmenen erilaista, mutta jokainen yhtä mielenkiintoinen ja opettava. Tarinan käsittely ja kertominen opettaa aina myös tarinan kertojaa.

Kokemusasiantuntijakoulutuksessa luotu oma toipumistarina jalostuu jossain määrin joka päivä, mutta varsinkin silloin, kun sitä työstetään sen esittämistä varten. Aina huomaa jotain uutta omassa historiassaan ja ymmärtää itseäänkin paremmin työskenneltyään pitempään muiden mielen ongelmista kärsineiden parissa.

Tarinoita kuuntelemaan tulee ihmisiä hyvin erilaisilla taustoilla ja erilaisin motiivein. Osalla on oma diagnoosi, osalla läheinen, jolla on sellainen. Ammattilaiset ja opiskelijat löytyvät myös kuulijajoukosta, ehkä enenevässä määrin.

Kun yleisössä on runsaasti ihmisiä, joilla mielenterveysasiat ovat enemmän tai vähemmän herkässä vaiheessa, kokemusasiantuntijan velvollisuus on kertoa vain tarinoita, joissa on onnellinen loppu. Ihmisten toivoa ei ainakaan saa heikentää.

Ollessamme esimerkkeinä siitä, että vaikeastakin tilanteesta voi toipua ja palata ainakin jossain määrin toimintakykyisenä ihmisten pariin, autamme niitä, joilla se toipuminen on vielä varhaisessa vaiheessa. Sama tietysti koskee näiden ihmisten läheisiä.

Voimme myös olla esimerkkeinä siitä, että vakavastikin sairas ihminen on pääosin samanlainen kuin kuka tahansa muukin. Parantumaton mielen sairaus ei ole kuolemantuomio eikä mikään syy yhteisöistä eristämiseen. Sitä ei myöskään tarvitse hävetä.

Stigman poisto lähtee meistä itsestämme. Suuri yleisö tulee jälkijunassa.

Minä sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mikä on sinun supervoimasi?

Jukka Illman

Kirjoittaja on 45 vuotta kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastanut mies, joka on jo pitkään voinut hyvin. Hän valmistui kokemusasiantuntijaksi viime keväänä.