M niin kuin myönteinen minäkuva

Virpi Asllani kertoo, mitä tarkoittaa M-kirjain LOV ME -hankkeen nimessä.

Ei minua ollut toivottu, silti elämä päätti tuoda minut tähän maailmaan. Olin lapsena hyvin epävarma itsestäni ja pelkäsin, etten kelpaa. Tunsin olevani sisaruksiani huonompi, vaikka kukaan ei niin puhunut.

Murrosiän kovan kapinoinnin jälkeen minusta tuli taas kiltti tyttö.  

Pelkäsin yhä hylkäämistä yli kaiken. Painon nousu lisäsi sitä entisestään, koin olevani ruma ja  huono. Jännitin niin paljon, että jo bussiin nouseminen oli haaste. Tunsin, että ihmiset katsovat minua ja näkevät huonnomuuteni.  

Viimeisenä opiskeluvuotena ja töissä sen jälkeen, aloin hakemaan hyväksyntää suorittamalla. Olin hyvä melkein kaikessa mihin ryhdyin:  Minut valittiin myymäläketjun Tähtimyyjäksi, pärjäsin miesvaltaisessa ampuma lajissa iso kaliiperisillä aseilla, menestyin liiketoiminnassa. Sain kehuja ja kiitosta.  

Peilasin itseäni toisten ihmisten kautta, mutta en arvostanut itse itseäni… saatika rakastanut. Lopulta ylisuorittaminen ja kaikkien lankojen käsissä pitäminen alkoi rajusti hajottamaan kehoani.  En kuunnellut sen varoituksia, vaan jatkoin samaan malliin.

Masennus pysähdytti lopulta menestyvän perheenäidin. Silloin tipahdettiin korkealta. Peilistä katsoi lihonut, ilmeetön, väsynyt minä, jolla ei ollut voimia  suorittaa ja saada hyväksyntää.  

Masennus kesti kymmenen vuotta ja itsetuhoisuus vei monesti psykiatriseen sairaalaan.  

Iso ja rankka ratkaisu lähteä pitkästä liitosta alkoi avata silmiäni. Nyt pitikin kohdata itsensä, osata olla yksin.  Aloin vasta silloin tutustumaan kunnolla minuun ja kuuntelemaan, mitä oikeasti haluan.  Yksin olo tuntui välillä kovana, ahdistavana kipuna rintalastassa… mutta jossain vaiheessa alkoi helpottaa. 

Kokemusasiantuntijakoulutuksissa kävin elämääni läpi, syntymästä siihen hetkeen. Aloin ymmärtämään minua. Pikkuhiljaa syntyi arvostus ja armo itseäni kohtaan. Tämä on oma elämäni ja olen itse se tärkein ihminen itselleni.  

Opin antamaan luvan epäonnistua ja olla yli suorittamatta. Tuli hyväksyntä ja rakkaus minua kohtaan sellaisena kuin olen. 

Myönteinen minäkuva syntyy vuorovaikutuksessa.  Ideoimme LOV ME-pajalla mielenterveyskuntoutujille ja heidän läheisilleen Mielessä Voimaa ryhmää.  

Kokeilun toteutuksessa teatterin keinot antoivat mahdollisuuden purkaa tunteita ja kokemuksia  turvallisesti. Mentiin rooliin ja tultiin sieltä pois.

Me kokemusasiantuntijat ja teatterin moniosaaja Piia Kleimola, huomioimme ja kuuntelimme  ryhmäläisiä. Olimme kaikki siellä yhtä tärkeitä. Jokainen sai kokea olevansa merkityksellinen. 

Ryhmä huipentui yleisölle avoimeen forum teatteri -näytökseen.  

Luottamus ja toisten kannustaminen saivat ryhmäläiset voittamaan itsensä. He kaikki halusivat tulla esiintymään.  Onnistumisen tunteet ja yleisön kannustavat palautteet voimaannuttivat meidät kaikki.

Mitä haluaisin antaa muille neuvoksi? 

Kohtele itseäsi kuin parasta ystävääsi. Mitä sanoisit hänelle, kun hänen on paha olla tai hän  epäonnistuu jossain? Kehutko ja kiitätkö häntä kun hän onnistuu?  

Ole armelias, ei kenenkään kuulu olla täydellinen ja mokat ovat inhimillisiä.

Tee asioita, jotka tuovat hyvää mieltä sinulle. Ihan pienetkin jutut ovat tärkeitä. Keitä vaikka itsellesi pullakahvit tai koiran kanssa kävelyllä anna itsellesi lupa istahtaa kivelle ja kuunnella luonnon ääniä.

Minulla kesti 50 vuotta löytää myönteinen minäkuva. Siihen vaadittiin melko kova koulu ja  totaalinen pysähtyminen itsetutkiskeluun. Ei sen tarvitse muilla mennä näin vaikean kautta. 

On tärkeää ymmärtää, että kukaan ei valitse itse sairastumistaan ja se, että olemme kaikki ihan yhtä  arvokkaita ihmisiä. Olimmeko sitten ydinfyysikkoja tai eläkeläisiä psyykkisen sairauden takia. 

Sinä olet tärkeä ja hyvä, juuri sellaisena kuin olet!

Virpi Asllani

Kirjoittaja on koulutettu kokemusasiantuntija ja kokemusasiantuntija taiteen keinoin. Hän oli mukana LOV ME -hankkeessa muun muassa kehittämässä ja toteuttamassa forumteatteri-aiheista kokeilua. Virpi on myös kameran takana ”Kun aina ei ole sanoja” -valokuvanäyttelyssä.

Elämän mielekkyys

Muutos, oli se sitten positiivinen tai traumaattinen, pysäyttää miettimään elämän merkityksellisyyttä ja arvoja.

Mikä on minulle tärkeää? Elänkö arvojeni mukaan?

Elänkö omannäköistä elämää, vai saneleeko sen joku muu? Kuinka selviän tästä?

Mitä näen, kun katson ikkunasta? Näenkö sateen, joka estää menemästä pihalle, vai näenkö sateen, joka helpottaa kuivuudesta kärsivää luontoa? Heiluvatko puiden lehdet kauniisti, vai näenkö edes koko puuta?

Päätin muuttaa, sillä olin kärsinyt unettomuudesta liian kauan asunnossani liikenteen metelin tullessa seinien läpi sisään, ja oloni oli kuin näyteikkunassa. 

Menin katsomaan korvemmasta asuntoa. Uuden asunnon olohuoneen ikkunasta näin, kuinka puiden lehdet pyörivät kauniisti tuulessa. Ilmoitin ystävilleni, että siihen kohtaa huonetta tulen asettamaan sängyn tai sohvan, jotta voin katsella kaunista maisemaa. Sain kuulla muutamilta, että mitä sinä nyt, hyvältä keskeiseltä paikalta muutat pois! Ei mitään järkeä! Ei varmaan heidän mielestään ollutkaan, mutta voin sanoa, että vieläkin koti-ikkunastani näen, kuinka tuuli pyörittää puiden lehtiä kauniisti.  Nukun myös oikein hyvin, kiitos kysymästä!

Muuttaminen oli muutos, johon pystyin itse vaikuttamaan, jotta kokisin arkeni mielekkäämmäksi. Muutos tuki sielunmaisemaani.

Ensimmäisen suuren muutoksen koin, kun olin vielä lapsi. Silloin minulla ei ollut mitään valtaa vaikuttaa muutokseen. Elin vain mukana, matkustajana. Kun veljeni kuoli yllättäen, huomasin, että vanhemmat voivat mennä rikki. Tuntui avuttomalta katsoa omia vanhempiaan hiljaa ovensuusta ja nähdä heidän surunsa. En tiennyt, kuinka olisin saanut heiltä pahan mielen pois. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista ja se oli pelottavaa. Päätin, että minun pitää olla vahva ja kiltti. Läheisemme tulivat auttamaan ja tukemaan ympäri maailmaa perhettäni. Olin samalla hämmentynyt ja helpottunut, että meillä oli aikuisia, jotka yrittivät lohduttaa. 

Vuosien saatossa veljeni menehtyminen muuttui osaksi elämäni tarinaa. Sain siitä vahvan opin, että pidä läheisistä huolta omalla tavallasi. Elämä jatkuu menetyksestä huolimatta. Hymy palaa kotiin jossain vaiheessa. 

Kriisien kohdalla olen vapaalla vaihtelevalla tyylillä selvinnyt tuen kanssa takaisin tähän maailmaan. Pikkuhiljaa olen saanut takaisin ne osat, jotka tukevat minua jaksamaan ja jossain kohtaa taas nauttimaan elämästäni. Yhdistävä tekijä kriiseistä selviytymiseen ovat aina olleet läheiset, rakkaus, aika ja arki. 

Tasainen omanlaiseni arki, joka pitää sisällään viikkosiivoukset musiikin tahtiin, ruoanlaitot ja kaiken maailman vessanpesut. Näissä arjen rutiineissa olen tiennyt mitä tapahtuu ja mihin aikaan. Olen huomannut, että kriisin keskellä arki on ollut asia, johon minä itse voin vaikuttaa, vaikka on tuntunut, että mikään ei ole minun hallittavissani. Näiden avulla saan pidettyä itseni niin sanotusti kasassa vielä hetken. 

Konkreettisesti: taide pelastaa maailman. 

Onnekseni olen saanut mielettömän tuen läheisiltäni ja ammattilaisilta kaikista pahimpien kriisien keskellä. Tämä on minun selviytymismallini: varmistan, ettei kenelläkään ole nälkä ja arki jatkuu mahdollisemman samanlaisena kuin ennenkin. Yritän pitää itsestäni huolta.

Kun kaksoissiskoni joutui onnettomuuteen, entinen aviomieheni joutui vierestä kuuntelemaan erästä artistia, jonka olin valinnut kriisimusiikikseni. Tarkoitukseni oli kiinnittää ahdistukseni muistot siihen musiikkiin. Kun aikaa kului, huomasin, etten enää pystynyt kuuntelemaan kyseistä artistia, vaan vähitellen arkimusiikkini oli vaihtunut takaisin lempiartisteihin. En halunnut muistoja biiseihin, jotka ovat merkinneet minulle jotain muuta tunnetta. 

Kun minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö vajaa kolmikymppisenä, osa arvoistani meni uusiksi. Jouduin väkisin pysähtymään. Olen aina ollut ahkera ja utelias. Pankkitiliäni en ole koskaan osannut pullistaa, mutta haaveeni olivat tuolloin konkreettisesti muuttumassa todeksi. Ja sitten ne vietiin pois. 

Vaikka perheeni koostuu sekalaisesta seurakunnasta, meillä on yksi vahva tekijä ollut aina läsnä: Ei jäädä tuleen makaamaan. Äitini ei ole koskaan tuominnut minua, saatikka kaksoissiskoni. Hän on ollut peruskallioni.

Kaksoissiskoni auto-onnettomuuden jälkeen sain m1-lähetteen, joka pysähdytti minut pakon edessä. Elämäni oli menossa suuntaan, joka ei tukenut arvojani, saati sellaiseen, että olisin iltaisin pystynyt ajattelemaan itsestäni mitään positiivisesti. 

Tuen avulla alkoi elämässäni jälleen omanlainen arkeni, joka koostui minulle mieluisista asioista, kuten anarkisti-marttojen neulontaseurasta, taiteesta, opiskelusta ja läheisistä. Silti jokin jarrutti minua sisältäpäin, ja toi ajoittain huonon voinnin. Tilanne helpotti, kun näin, kuinka siskoni pärjää yksin ja on myös pystynyt aloittamaan omannäköisen elämänsä. Silloin minunkin sisälleni tuli jonkinlainen rauha. 

Ymmärsin päästää irti menneisyydessä elämisestä ja aloin elämään tätä päivää sekä ajatella tulevaa, mitä se minulle tarjoaa. Siitä lähtikin sitten liuta koulutuksia – ja rehellinen hymy palasi kasvoilleni.

-EVE

Kirjoittaja on ollut mukana Kakspy ry:n LOV ME -hankkeen Hyvän kohtaamisen -yhteiskehittämisenprojektissa Kymsoten kanssa

Saavatko tunteet näkyä?

Olen usein pohtinut tunteiden tunnistamista: Onko minulla oikeus tuntea mitä tunnen? Ovatko minun tunteeni hyväksyttäviä? Onko tunteeni oikea? Onko tunteita lupa näyttää kaikille? Missä tilanteissa saa näyttää tunteita?  Saanko itkeä tai nauraa silloin, kun siltä tuntuu? Mikä tunne on oikein ja mikä väärin? Voivatko tunteet olla vääriä? Olenko tunteeton? Miksi en osaa sanoittaa tunteitani?  Onko minussa vikaa jos en tunne tai jos tunnen niin paljon, että kyyneleet valuvat elokuvaa katsoessa?

Minulle on jäänyt lapsuudesta mielikuva, että tunteiden näyttäminen on heikkoutta, tunteita ei saa näyttää ja pitää olla asiallinen ja tyyni. Muiden nähden ei itketä,yksin peiton alla se on sallittua. Jos olet surullinen, silloin olet heikko. Jos jokin ärsyttää, syy on sinun. Viha on syntiä ja vanhempia pitää aina kunnioittaa, teki tai sanoi ne mitä tahansa. Aina pitää osata olla ihmisiksi. Tunteita ei saa näyttää eikä omista eikä perheen asioista saa puhua muille, sillä se on heikkoutta ja ihmisen pitää olla vahva ja menestynyt pärjätäkseen. Aina pitää jaksaa venyä ja joustaa ja käyttäytyä ihmisiksi.

Mitä edes tarkoittaa, kun sanotaan ole ihmisiksi? Tätä joskus lapsena kysyin ja vastaus oli, että pitääkö olla niin saatanan tyhmä, ettei tajua. En tajunnut enkä tajua vieläkään, koska en halua tajuta. 

lukko

Minun maailmaani ei sovi enää tunteiden peittely ja salailu, se kuului lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen kunnes romahdin, en jaksanut yksin taakkaani kantaa ja tunteitani peitellä. Olin elänyt elämääni suorittamalla ja muita varten, muiden tarpeet huomioiden, sivusta seuraajana, etten vain olisi muille vaivaksi ja haitaksi. Aina piti yksin jaksaa, selvitä ja kestää rahahuolet, lasten sairaudet,  ruuhkavuodet, työttömyys, kiire, avuttomuus, epätietoisuus. Aamulla sängystä ylös ilman valitusta, hymy naamalle ja muita auttamaan ja tukemaan, vaikka omaelämä oli yhtä kaaosta ja selviytymistä päivästä toiseen.

Sen opin, että ihmisyys ei ole ainakaan tunteettomuutta ja yksin pärjäämistä. Niin monta vuotta yritin yksin pärjätä ja selviytyä, kunnes tuli stoppi, en enää jaksanut vaan romahdin. Kuntoutuminen alkoi, kun uskalsin puhua ulkopuolisille ja ottaa apua vastaan. En ollutkaan viallinen vaan minulta oli kielletty tunteiden näyttäminen ja toisten tuki.

Kuntoutumisen tie on ollut pitkä ja kivinen, mutta ah niin ihanan palkitseva, etten päivääkään vaihtaisi pois. En enää vaihtaisi lapsuutta ja nuoruuttanikaan pois, koska ne rankat kokemukset ovat tehneet minusta minut.  Olen voinut kääntää kokemukseni vahvuudeksi ja minä olen nyt vahva ja vahvuuteen kuuluu myös itkeminen ja siihen kuuluu ehdottomasti muidenkin tunteiden näyttäminen, tunnistaminen ja niistä puhuminen. 

sydänkivi

Kokemusasiantuntijana sain olla suunnittelemassa ja ohjaamassa LOV ME -hankkeen voimavararyhmää yhdessä toisen kokemusasiantuntijan kanssa. Ryhmäläisten kanssa teimme ensimmäisellä kerralla ryhmälle säännöt ja tärkeäksi säännöksi nousi: TUNTEITA SAA OLLA. Keskustelimme myös siitä, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja toivottuja. Ryhmä oli suljettu ryhmä. Luottamus ryhmäläisten kesken syntyi helposti ja siksi ryhmässä uskallettiin näyttää tunteita ja se oli meille ohjaajille palkitsevaa. Tuntui hyvältä nauraa ryhmässä yhdessä muiden kanssa, mutta tuntui myös hyvältä osoittaa myötätuntoa surevalle ja keskustella epätoivoisen kanssa ja nähdä hänen virkistyvän. Tuntui helpottavalta, kun pystyin sanomaan ääneen, että tänään minulla on ollut rankka päivä kotona ja siksi minulla on paljon tunteita pinnassa. Ei tarvinnut salailla ja yrittää kovettaa itseään ryhmäläisten edessä vaan pystyi olemaan avoin ja haavoittuva niin kuin ihminen on.

Tunteita ei ole aina helppo sanoittaa eikä se aina ole tarpeellistakaan, kunhan ne tunteet uskaltaa näyttää ja tuntea eikä yritä niitä piilotella tai vähätellä. Tunnetyöskentely oli meillä voimavararyhmän aiheena useamman kerran ja uskon, että jokaiselle löytyi oma kanava työstää tunteita. Selkeitä teemoja tunnetyöskentelyssä oli tunnemaalaus, makumuistelot, musiikki tunteiden ilmaisumuotona, meditaatiot, myönteisen muistelun kortit, miltä tuntuu kierrokset lopussa, keskustelut joiden teemoja itsetuntemus, selviytymiskeinot ja kielteisyys positiiviseksi.

lähikuva vesiputous

Niin saavatko tunteet näkyä? Eikö tunteiden näyttäminen kerro, että olemme tässä hetkessä aitoina ja läsnä olevina, tuntevina ja rohkeina oman elämän sankareina?  Asiat eivät ole usein vain asioita vaan niihin liittyy tunteita, kokemusmuistoja, pohdintaa ja eletyn elämän mukanaan tuomaa tietoa.  Saatamme ajatella, että minun ajatukseni ja tunteeni eivät kiinnosta ketään.  Peittelemme niitä, ettemme joudu nolatuksi, ettei kukaan näe suojamuurin taakse, kuinka heikko ja peloissani joskus olen, kuinka avuton ja yksin joidenkin asioiden kanssa.

Tunteiden näyttäminen ei kuitenkaan kerro heikkoudesta vaan siitä, että tuntee eli on elossa. Ilman tunteita et ole olemassa. Kukaan ei voi määritellä toisen tunnetta oikeaksi tai vääräksi.  Jokainen tunne minkä tunnet, on oikea ja ansaitsee tulla näkyväksi. Tunteet voivat nousta pintaan musiikista, murheista, iloista, helpotuksesta, kauniista maalauksesta, elokuvasta, valokuvasta, kauniista sanoista, huudosta, pelosta, luonnosta ihan mistä vaan ja milloin vaan. Tunteilla on lupa olla ja tulla. Mitä paremmin tuntee itsensä sitä enemmän tunteita itsestään löytää ja voi sitä löytämisen tunnetta.

Pia

Kirjoittaja on koulutettu kokemusasiantuntija, tukihenkilö, vertaisryhmäohjaaja, äänimaljarentouttaja, sointukylpyohjaaja ja lyhytterapeutti.

Kiitollisuus, mitä hyvää sinulle tänään kuuluu?

Ahdistaa, väsyttää, mikään ei tunnu hyvältä, eikä ole mitään hyvää odotettavissa. Arkiaskareet ärsyttävät, päivät seuraavat toisiaan, suihkuunkin pitäisi mennä, taidan jättää väliin. Työ ei kiinnosta, rahat eivät riitä, ruoka ei maistu, auto on väärän värinen. Kukaan ei huomaa minua, väsyttää ja elämässä ei ole mitään iloa. Tuntuu, että kaikki on huonosti ja muilla menee paremmin. Onko tuttua puhetta? Oletko jäänyt jumiin negatiivisuuteen? Voiko asialle tehdä jotain?

Mielestäni voi ja tätä muuttamista kokeilimme myös voimavararyhmässä, jota toisena kokemusasiantuntijana ohjasin. Pienin askelin aloitimme, ei ollut alussa helppoa minulle eikä ryhmäläisille. Pienin askel oli se, että ohjaajana kiitin jokaista paikalle saapunutta. Kiitin siitä, että he olivat ilmoittautuneet ja saapuneet paikalle. Sen jälkeen kysyin heiltä mitä hyvää sinulle tänään kuuluu? Pieni kysymys, henkilökohtainen kysymys, johon jokainen omalla vuorollaan sai vastata omin sanoin.

Yleensä kysymme mitä kuuluu? Vastaus on usein, ei mitään ihmeellistä, ihan hyvää, ei kummempaa, voisi mennä paremminkin tai luettelemme kaikki asiat mitkä on huonosti. Pienellä muutoksella on suuri vaikutus, mitä hyvää sinulle tänään kuuluu? Joutuukin hetken miettimään ja pysähtymään, muistelemaan hetkeä ennen ryhmään tuloa, miettimään ja etsimään jonkin hyvän asian, pienen tai ison.

pitkospuut Kotka

Ensin ryhmäläiset vastasivat ettei kuulu mitään hyvää, mutta rauhassa, keskittymällä, jokaiselta löytyi jotain hyvää. Kolmas pieni askel oli, että kiitin jokaista sanallisesti ja katsekontaktilla siitä, että he jakoivat kuulumiset meille ohjaajille ja muille ryhmäläisille. Ryhmän lopussa toistin saman, kiitos kun jaoit, kiitos kun tulit mukaan ja aina jokin positiivinen asia henkilöstä.

Kiitollisuus voi tuntua aluksi vaikealta, kun päänsisäinen höpöttäjä ei jätä rauhaan vaan luettelee ja listaa asioita, mitkä ovat huonosti, mitä minulta puuttuu, mitä vielä haluaisin, että olisin onnellinen. Sitten olen onnellinen, kun sitä tai tätä tai tuota on tapahtunut, olen tehnyt ja olen saavuttanut. Käykö näin koskaan? Olemmeko koskaan tyytyväisiä ja onnellisia, kun saavutamme jotain? Varmasti olemme, hetken.

Ei tosin mene kauan, kun päänsisäinen höpöttäjä alkaa vaatia lisää sitä, enemmän tätä ja lisää tuota. Halutaan isompaa kotia, kauniita vaatteita, lomamatkaa, autoa, isompaa palkkaa. Lista on loputon, mutta päänsisäinen höpöttäjä lupaa, että sitten kun olet tämänkin saavuttanut, sitten olet onnellinen. Valheellista ja turhauttavaa, eikö? Olisiko aika pysäyttää päänsisäinen höpöttäjä ja tavoitella pysyvää onnea ja tyytyväisyyttä?

Emme tarvitse koko ajan jotain lisää ja enemmän. Emme opi olemaan onnellisia haalimalla ulkopuolelta lisää ja lisää. Onnellisuus löytyy, kun alamme huomaamaan mitä hyvää meillä jo on. Kun kiinnitämme huomiota hyviin asioihin, päänsisäinen höpöttäjäkin rauhoittuu eikä mieli enää takerru negatiiviseen vaan alkaa löytää hyvää enemmän ja enemmän olemassa olevasta, arjesta, kodista ja itsestä.

Voimavararyhmässä päädyimme keskusteluissamme siihen, että se mihin kiinnittää huomiota lisääntyy. Kiitollisuusharjoitukset ovat tähän oiva apuväline. Se, että ryhmässä yhtenä teemana oli kiitollisuus ja hyvän huomaaminen ei tarkoittanut, että olisimme kieltäneet huonot asiat ja olleet niistä puhumatta, ei todellakaan. Kävimme välillä todella syvissä vesissä ja negatiivisissa tunnetiloissa ja keskusteluissa, mutta lopetimme aina positiiviseen ja kiitokseen.

kiitollisuusblogi

Opettelimme löytämään kuulumiskierrosten kautta jotain hyvää kuluneesta viikosta. Kiitollinen voi olla kuinka pienistä asioista tahansa tai suurista. Aamulla herättyään voi olla kiitollinen siitä, että taas on uusi päivä edessä. Voi olla kiitollinen, kun linnut laulavat, on vaatteita mitä pukea päälle, näkee sinisen taivaan, asuu Suomessa, on vähemmän kipuja kuin pahimpana hetkenä, on ruokaa kaapissa, hanasta tulee puhdasta vettä, saa istua ja lukea kirjaa, voi lähteä luontoon, on seinät ympärillä, jaksoi lähteä ryhmään, kuuli hyvän kappaleen radiosta, koira oli hoidossa…

Vertaistuen voima on mahtava, olla yhteydessä saman kokeneiden kanssa on parasta huolenpitoa mitä voi itselleen antaa. Tästä on syytä olla kiitollinen itselleen ja muille. Tämän huomasi omassa voimavararyhmässäkin, ei tarvinnut jokaista sanaa ja kokemusta selittää, kun toinen ymmärsi jo puolesta sanasta, joskus jopa katseesta, mitä toinen tarkoitti, mitä on kokenut. Ryhmässä myös hyvän huomaaminen ja kiitollisuus konkretisoitui paremmin, kuuli toisen hyvät asiat ja pystyi kannustamaan muita ja sai itselle kannustusta ja myötätuntoa. Tästäkin tuli asia, josta voi olla kiitollinen.

Olisiko nyt aika aloittaa kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen?  Mistä kaikesta voit olla tänään kiitollinen? Etsi ja löydä se pieninkin kiitollisuuden aihe ja sen jälkeen tunne miltä tuntuu, kun olet sen löytänyt. Se mihin kiinnitämme huomiota lisääntyy ja harjoittelemalla alat tietoisesti kokemaan onnellisuuden tunnetta.

Pia

Kirjoittaja on koulutettu kokemusasiantuntija, tukihenkilö, vertaisryhmäohjaaja, äänimaljarentouttaja, sointukylpyohjaaja ja lyhytterapeutti.

Kun aloin elää arvojeni mukaan, elämästäni tuli merkityksellistä

Lov Me -hankkeen nimi muodostuu sanoista liittyminen, optimismi, voimaantuminen, myönteinen minäkäsitys ja elämän merkityksellisyys. Olen pohtinut näitä aiheita paljon viime aikoina ja miettinyt, mitkä asiat elämässäni saavat minut kokemaan näitä tunteita. Olen pyrkinyt aktiivisesti karsimaan elämästäni pois negatiivista ja täyttämään siitä vapautuneen tilan positiivisella.

Omalla kohdallani kaikista vahvimmaksi tavaksi lisätä hyviä tunteita omaan elämään on noussut muita ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä kunnioittavasta elämäntavasta. Kun kaikki linkittyy kaikkeen ja voin omalla toiminnallani tehdä parhaani maailman tilan sekä oman ja muiden hyvinvoinnin eteen, saan elämääni valtavasti merkityksellistä sisältöä. 

Ympäristöä kunnioittava elämä on saanut minut liittymään maailmaan monellakin eri tavalla – se on auttanut minua sekä näkemään tekojeni vaikutukset minulle tuntemattomien ihmisten elämään, että lisännyt yhteisöllisyyttä omassa elämässäni ja auttanut liittymään yhteisööni. Kun lainailee ja kierrättää tavaroita naapureiden ja tuttujen kesken, tulee väistämättä tutustuneeksi, kyselleeksi kuulumisia ja kutsuneeksi kahville.

On ollut ihana oppia, että ympärillä elävät ja entuudestaan ihan tuntemattomat ihmiset ovat pääsääntöisesti valtavan lämpimiä ja auttavaisia, kun heille vain suo siihen mahdollisuuden. Omaan ympäristöön liittyminen on lisännyt myös turvallisuuden tunnetta omassa elämässäni ja opettanut luottamaan siihen, että maailma kyllä kantaa. 

IMG_20181010_141057_01

Aiemmin tunsin suurta ahdistusta maailman tilasta, usein jopa lamaantumiseen asti. 

Koin, ettei teoillani voi olla merkitystä ja että maailma on tuhoon tuomittu. Sitä mukaa kun lisäsin elämääni tietoisia, ympäristöä ja muita kunnioittavia valintoja, optimismini kasvoi. Jos minä voin muuttaa ajatus- ja toimintamallejani, niin siihen pystyvät myös muut! Ja jos iso joukko muuttaa elintapojaan kestävämmiksi, voimme yhteisvoimin vaikuttaa todella merkittävästi maailman tilaan.

Nykyään olen täynnä optimismia. Kun näen päivittäin, kuinka positiivinen esimerkkini saa muutkin ympärilläni toimimaan, saan uskoa siihen, että huonolta vaikuttava tilanne on vielä käännettävissä. Uskon, että ihmiset haluavat pääasiassa tehdä hyviä valintoja ja olla satuttamatta muita tieten tahtoen. Ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. 

Voimaantuminen viittaa siihen, kuinka ihmisen itsetunto, rohkeus, yhteiskunnallinen aktiivisuus ja vaikutusvalta lisääntyy ja hän alkaa ajamaan omaa asiaansa. Voimaantuminen on siis ihan valtavan iso ja merkityksellinen juttu! Itse olen kokenut ympäristöä kunnioittavan elämäntavan erittäin voimauttavaksi. On uskomatonta, miten moniin asioihin me voimme itse vaikuttaa, ihan arkipäiväisillä ja pienillä teoilla! 

Kun aloittaa jostakin ja saa siitä onnistumisen kokemuksia, voimaantuu kokeilemaan uusia ja haastavampiakin muutoksia. Itselleni voimaantuminen on nimenomaan sitä, että voin itse päättää ja valita, miten haluan elää ja vaikuttaa maailmaan. Minulla on oikeus elää arvojeni mukaista elämää. 

Sillä on ihan uskomaton voima, kuinka myönteiseksi minäkäsitys muuttuu, kun tietää tekevänsä parhaansa itsensä ja muiden eteen. Kun näkee, kuinka omat teot ja oma asenne tarttuvat ympäröiviin ihmisiin, tulee valtavan tietoiseksi omista mahdollisuuksistaan ja vaikutusvallastaan.

Screenshot_20191024-132703_2

Aiemmin elin vahvasti ristiriidassa omien arvojeni kanssa ja koin huonoa omatuntoa kestämättömistä valinnoistani. Mutta nyt, kun elän enemmän omien arvojeni mukaisesti, koen enenevissä määrin olevani hyvä ihminen, ja että hyvillä teoillani on merkitystä. Yritän parhaani ja se riittää.

Elämä ja maailma ovat täynnä kaikkea kaunista, merkityksellistä ja säilyttämisen arvoista. Kun olen vähentänyt kulutusta, olen voinut vähentää myös työntekoa, ja se taas on osaltaan johtanut siihen, että olen voinut keskittyä yhä enemmän niihin asioihin, jotka tekevät minut aidosti onnelliseksi ja saavat minut kokemaan elämäni merkitykselliseksi.

Kun en jatkuvasti ajattele ostamista, olen paljon tietoisempi omista tarpeistani ja tartun niihin herkemmin. Kun kodin tavaramäärä on vuosien saatossa karsiutunut, jäljelle jääneet esineet ovat kaikki tärkeitä ja niihin kiinnittää tarkemmin huomiota. Kun elämästä karsii kaiken turhan ja tarpeettoman, jäljelle jää vain ne ihan kaikkein merkityksellisimmät asiat. Tätä voimaa on vaikea edes sanoin kuvailla. 

Mikä lisää sinun elämääsi merkityksellisyyttä ja saa sinut kokemaan itsesi voimaantuneeksi ja optimistiseksi? Millä tavoin sinä liityt ympäröivään maailmaan? Mikä saa sinut ajattelemaan, että olet hyvä juuri tuollaisena? Toivon kovasti, että jaksat pohtia näitä asioita ja lähteä pelkäämättä niitä kohti, yksi pieni askel kerrallaan. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi sellaisten asioiden ja ihmisten parissa, jotka vievät, eivätkä anna. 

Eri ihmiset saavat iloa eri asioista, ja hyvä niin. Meitä kaikkia, omine rajoinemme, intohimoinemme, toiveinemme ja menneisyyksinemme, tarvitaan. Ihan jokaiselle meistä löytyy tästä maailmasta paikka, jossa tuntea itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Mistä sinä voisit lähteä etsimään elämääsi näitä asioita? 

Pipsa Valkeila

Kirjoittaja on ympäristövaikuttaja, joka pitää Instagramissa kestävään elämään ja positiiviseen mielenterveyteen keskittyvää tiliä nimeltä @arvokasmaailma. Kirjoittaja on aikuinen lapsiomainen, joka löysi terapian avulla omat rajansa, vahvuutensa ja arvonsa ja voi nykyään erittäin hyvin. 

Liikunta on hyvää silloin, kun nautit siitä

Muistan peruskoulun liikuntatuntini kiusaamisesta. Se sai minut vihaamaan liikuntaa. Minulle muun muassa huudettiin ”juokse läski”. En juossut. En tosin ole juossut sen jälkeenkään.

Peruskoulun jälkeen löysin liikunnan. Kukaan ei kiusannut. En enää halunnut olla näkymätön. Nautin opinnoissa liikuntatuntien ohjausharjoituksista. Huomasin, että liikuntahan on kivaa. 

Sairastuin 19-vuotiaana vakavaan masennukseen. Liikunta ei kokonaan kuitenkaan kadonnut. Paras asia liikunnan suhteen oli oman koiran hankinta. Koira vei ulos huonompinakin päivinä. Siitä asti minulla on aina ollut oma koira.

IMG_20171001_180826_948

Pari vuotta sairastumisestani omahoitajalleni tuli idea. Lähtisin kouluttautumaan liikuntavastaavaksi Mielenterveyden keskusliiton kurssille. Tämän jälkeen alkaisin ohjaamaan vertaisohjaajana liikuntaa. Tämä tapahtui. Perustin tuolijumpparyhmän. Tämä ryhmä toimi 16 vuotta loppuen viime keväänä. 

Näiden vuosien aikana olen ohjannut paljon muitakin ryhmiä. Paljon erilaista liikuntaa. Olen käynyt myös useita erilaisia liikunnan vertaisohjaajan kursseja. Jatkuva uuden oppiminen on ollut intohimoni. 

Olen saanut olla mukana kahdessa eri liikuntahankkeessa. Molemmissa on perustettu liikuntaryhmiä mielenterveyskuntoutujille. Hankkeissa mukana olo oli mielenkiintoista ja antoisaa. Opin paljon uutta. 

Oma innostus ja halu oppia uutta kannustavat edelleen. Pidän tästä itsenäisestä vertaisohjaajan duunista. Tämä matkani on ollut iso osa omaa kuntoutumistani. On tärkeää että kokee olevansa tarpeellinen. Ryhmäläisteni kiitokset ovat sen minulle parhaiten kertoneet.

Vertaisohjaajana haluan kannustaa kaikkia liikkumaan. Juuri niin paljon ja niillä tavoin kuin hyvältä tuntuu. Liikunnan ei pidä olla pakkopullaa. Siitä tulee nauttia ja saada energiaa. Ryhmässä tai yksin liikkuen. Tai vaikka koirakaverin kanssa.

IMG_20180628_182906_386

Anne Harjunen

Kirjoittaja on 41-vuotias kokemusasiantuntija ja vertaisohjaaja

Kokemusasiantuntijallakin on aina tuottajavastuu

Ikäihmisten hoivan ympärillä käytävä vilkas keskustelu herätti minussa kysymyksen, onko päihde- ja mielenterveyshoidonkaan laatu riittävää ja kohdellaanko sen piirissä olevia ihmisiä aina asianmukaisesti. Koska mikään inhimillinen ei ole koskaan täydellistä, on puutteiden ajoittainen esiintyminen jokseenkin varmaa.

Kokemusasiantuntijoina olemme osa tätä järjestelmää ja kannamme osavastuun sen toimivuudesta. Vastuumme ei ole juridinen, mutta moraalinen vastuu voi olla jopa vahvemmin velvoittava.

Ensisijaisesti vastaamme tietysti omista tekemisistämme kokemusasiantuntijoina. Tukihenkilötoiminnassa tai ryhmien ohjauksissa meidän on kohdattava asiakkaamme tasavertaisina ihmisinä ja täytettävä työmme maksajalle annettu palvelulupaus asiakaslähtöisestä ja tavoitteellisesta toiminnasta.

Vastuu työstämme tarkoittaa myös sitä, että teemme vain sellaista, josta on hyötyä sekä työmme välittömänä vastaanottajana olevalle toipujalle että työn tilaajana toimivalle organisaatiolle, joka maksaa meille. Turhaan työhön käytetty resurssi on aina pois jostain muusta.

blogi4b.jpg

Meidän on myös pidettävä huolta siitä, että olemme itse riittävän hyvässä kunnossa pystyäksemme tukemaan ja auttamaan toista ihmistä hänen vaikeassa tilanteessaan. Mahdolliset puutteet omassa voinnissamme paitsi heikentävät työmme laatua, vaarantavat myös oman terveytemme.

Saatamme työssämme saada tietoomme puutteita päihde- ja mielenterveystyön järjestelmissä ja niissä työskentelevien ihmisten työssä. Silloin herää kysymys, pitääkö meidän tehdä asialle jotain?

Ensin on tietysti istuttava alas, vedettävä syvään henkeä ja mietittävä onko ongelma todellinen. Asiat voivat kuulostaa tai näyttää oudoilta ja virheellisiltä, vaikka mistään vakavasta ei ole kysymys. Jos kuitenkin vakaasti harkittuamme olemme edelleen sitä mieltä, että jossain on vikaa, on velvollisuutemme toimia asioiden korjaamiseksi.

Oikea toimintatapa on kertoa havainnoistamme sen organisaation johdolle, jossa mahdollinen virhe esiintyy. Lojaalisuutemme maksajaa kohtaan voi tällöin vaikeuttaa epäkohtien esiin tuontia. Samoin pelko vähäisten töiden menettämisestä tuodessamme esiin epäkohtia voi tehdä meidät aremmiksi.

Tosiasia kuitenkin on, että hyvät palveluntarjoajat haluavat tietää kehityskohteistaan ja ottavat mielellään palautetta vastaan. Ja huonojen kanssahan me emme edes halua olla tekemisissä. Silmien ummistaminen epäkohdilta voi pahimmillaan vaarantaa jopa kokemusasiantuntijan oman terveyden, kun joutuu toimimaan tavalla jota ei itse koe oikeaksi.

Tässä, kuten monessa muussakin asiassa vaarallisimpia ihmisiä eivät ole he, jotka toimivat väärin, vaan he jotka ummistavat silmänsä, korvansa ja suunsa eivätkä puutu virheisiin. Hiljaisella enemmistöllä on asiassa kuin asiassa suurin valta, jos se päättää lopettaa vaikenemisen.

blogi4g.jpg

Kokemusasiantuntijan perustehtäviä ovat järjestelmien kehittäminen ja niiden ihmisten puolustaminen, jotka ovat syystä tai toisesta kykenemättömiä itse pitämään kiinni oikeuksistaan esimerkiksi hyvään hoivaan. Näistä perustehtävistä ei välttämättä makseta mitään, mutta palkkio niistä tulee sen kautta, että tuntee tekevänsä oikein ja nukkuu yönsä rauhallisesti.

Jukka Illman

Kirjoittaja on 45 vuotta kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastanut mies, joka on jo pitkään voinut hyvin. Hän valmistui kokemusasiantuntijaksi viime keväänä.

 

Minäkuva ja äänistä selviäminen

Aloin kuulla ääniä kesällä 2004. Ne olivat päivittäisiä. Niiltä sai harvoin rauhaa lyhyeksikään ajaksi. Äänet solvasivat ja haukkuivat.

Ne kommentoivat tekemisiäni ja ajatuksiani usein herkeämättä. Tekeminen oli haastavaa ja lukeminen ei onnistunut. Muisti oli heikko. Tilanne oli vaikea.

Minäkuvani kärsi

Kieltäydyín eläkkeestä, kun itsetuntoni puuskassa en hyväksynyt olevani työkyvytön. Äänet olivat jatkuvasti kommentoimassa, mutta halusin olla sinnikäs.

Pääsin koulutukseen, jonka kesto oli sata päivää. Siellä opetettiin arjen taitoja.

Sieltä tieni jatkui työharjoitteluun Majakka ry:n palkkatukipaikkaan Tuuliviiri-lehden päätoimittajaksi. Äänet olivat silti läsnä.

Minäkuvan eheytyminen oli alkanut, mutta äänet olivat rasittavia edelleen. Ne vaikuttivat työssä keskittymiseen ja erityisesti sosiaalisissa tilanteissa kuuntelemiseen.

Töissä sain positiivista palautetta niin työnantajalta kuin muilta kävijöiltä.

Hallintamenetelmistä

Aloin uskoa omiin kykyihini äänistä huolimatta. Harjoittelin erilaisia menetelmiä, joilla äänet saisi hallintaan. Korvanapit korvilla musiikin kuuntelu oli yksi menetelmistä, mutta äänet tulivat musiikista huolimatta.

Itsetuntoni tuli kuitenkin vahvaksi palautteen ansiosta. Vertaistukea sain, kun eräs majakassa kävijöistä halusi perustaa ääntenkuulemisryhmän. Tulin sen toiseksi vetäjäksi. Luin Sisäinen ääni-opasta. Siellä oli listattuna lyhyesti hallintakeinoja, joita aloin kokeilla.

Sain tarttumapintaa ääniin. Käytin hallintakeinoja säännöllisesti hallitakseni niitä ja tullakseni toimeen äänien kanssa.

Vertaistuen ja työn avulla tulin toimeen äänien kanssa.

Haasteita ja tukea

Hoitohenkilökunnassa oli oma hoitajani perehtynyt Moniääninen-nimiseen kirjaan ymmärtääkseen kokemustani. Hän keskusteli kanssani niin äänistä kuin arjessa kokemistani haasteista. Tuloksena pidin äänimaailmaani hallittavissa olevana, vaikka se oli suuressa määrin läsnä.

adult-audio-black-1762578
Photo by Ashutosh Sonwani from Pexels

Vuonna 2010 äänien kanssa oli jo helpompi tulla toimeen.

Oli ääniä, jotka rajoittivat toimintaani edelleen. Junalla kulkeminen oli haastavaa ja tein sen mielellään tuettuna. Yksin en halunnut junalla kulkea. Se ei kuitenkaan murtanut minäkuvaani. Ihmettelin lähinnä sitä, jatkuisivatko ne lopun elämääni.

Heinäkuussa 2010 jäin työttömäksi. Äänet olivat entistäkin rasittavampia.

Tuli kasvava itsemurhariski. Hoitaja kysyi todennäköisyyttä itsemurhaan, jos en pääsisi hoitoon. Ensin 1,5% mahdollisuus. Sitten seuraavalla kerralla 3% mahdollisuus. Lopulta kolmannella kerralla 5% mahdollisuus. Kerroin niistä kussakin vaiheessa omalle hoitajalleni. 1,5% ja 3% ei ollut riittävä todennäköisyys itsemurhalle päästä hoitoon.

5% oli riittävä hoitoon pääsyyn. Hoidossa olin viikon ja sain unilääkettä. Minulle tuli toinen lääke tueksi. Se vähensi ääniä ja sai merkittävän muutoksen elämääni. Se myös piristi.

Minulle ehdotettiin jossain vaiheessa eläkkeelle menoa ja siihen suostuin.

Olin tehnyt oman alan työtä päätoimittajana ja olin saanut päätoimittajan tittelin. Ne kasvattivat itsetuntoani paljon. Kun äänetkin vähenivät, minulla alkoi uusi elämä vapaaherrana ja vapaaehtoisena eri yhdistyksissä.

Eläkkeellejäämisvaihe

Vuonna 2013 jäin eläkkeelle. Äänet rauhoittuivat pian päätöksen jälkeen.

Vielä ei tullut KELAn päätöstä eläkkeestä, mutta se ei estänyt minua fiilistelemästä uuden elämäni alkua.

KELAn päätökseen meni lopulta kaksi vuotta. Väliaikaisen päätöksen sain 13 kuukauden odottelun jälkeen. Tänä aikana tuloni olivat pahimmillaan vain 540 euroa kuukaudessa. Se aiheutti stressiä ja epävarmuutta toimeentulosta koko kahden vuoden ajan. Olin äärimmäisen stressaantunut. Äänet lisääntyivät ja arvottomuuden kokemuksia tuli. En toivoisi kenellekkään tuota stressiä.

Julkisuuteen tulo

Lopulta tulin julkisuuteen Aamusydämellä-ohjelmassa. Palaute oli positiivista. Kysyin perheeltä, saanko mennä kertomaan äänistä sinne. Sain mennä.

Palaute naapureilta ja ystäviltä oli ällistyttävän hyvää. Ääniin tuli positiivisia piirteitä. Pidin siitä paljon.

Minusta tehtiin myös 50 minuuttia kestävä dokumentti Äänimies, joka sai keskustelun viriämään YLEllekin suuressa määrin. Sitä dokumenttia saa käyttää opetustarkoituksiin, minulle kerrottiin. Äänet alkoivat käsitellä tunteitani, jota terapiassa olisin voinut tehdä, jos olisin sitä saanut. Opin, että KELA ei myönnä niin vaan eläkkeellä oleville terapiaa.

Ajan kanssa sain käsitellä tunteitani ja lopulta äänet katosivat hiljalleen. Tätä kirjoittaessani olen ollut ilman ääniä vuoden ja yhdeksän kuukautta. Kahdentoista vuoden äänienkuuleminen katosi lyhyen ajan sisällä.

Nyt tuntuu hyvältä, jopa normaalilta. 🙂

Sami Juntunen

Kirjoittaja on kokemusasiantuntija.