Toivo

Miksi haluan kertoa teille osan tarinaani on se, että meillä kaikilla on toivoa paremmasta huomisesta, silloinkin kun edes näin sanominen tuntuu aikamoiselta paskapuheelta. Tämän tarinan kautta haluaisin kuitenkin luoda todellista toivoa paremmasta huomisesta. Kaikki kääntyy parhain päin, ajan kanssa. Toivon tarinani tuovan toivoa siitä, että jokainen voi elää omanlaista elämää – juuri hänen näköistään – menneisyydestään huolimatta. 

Elämässäni tapahtui suuria muutoksia lyhyessä ajassa. Suurin osa muutoksista oli aivan kamalan kaaottisia. Jouduin lopettamaan pienen pajani ja taakseni jäi järvenrannalla rakenteilla oleva oma talo. Tilalle tuli pääkaupungin betonihelvetti, mikä oli maalaistytölle shokki.

Tuntui kuin olisin mukana jossakin painajaisessa, jota minun oli vaikea ymmärtää todeksi, mutta totta se silti oli. Kaikki unelmani oli vedetty ns. vessanpöntöstä alas. Elämäni muuttui “hulluuden high wayksi”, pelkäksi selviytymiseksi. Selviytymisen raja kohdallani saapui tammikuussa 2010. 

Minulta oli hävinnyt nukkumisen jalo taito ja menin eteenpäin pelkällä tahdonvoimalla ja sellaisella draivilla, että havuja perkele! Uskottelin itselleni, että ei sitä kerralla enempää anneta ihmiselle kannettavakseen kuin mitä se jaksaa kantaa – kyllä kaikki taas hyväksi muuttuu, kunhan vain nyt saan hommat taas rullaamaan… Olin aamulla menossa uuteen työpaikkaani, mutta sen sijaan mieheni kuskasikin minut laakson avo-osastolle lepäämään. En oikein muista tuosta päivästä muuta kuin sen helpotuksen tunteen, että minulle luvattiin, että saisin pian nukutuksi. Havut loppuivat kesken kohdallani.

Tämä avo-osasto oli ensi kosketukseni sairaalamaailmaan mielenterveyspuolella. Tuolloin minulla ei ollut asiallista tietoa mielenterveyden sairauksista juuri lainkaan. Ymmärrykseni  sairauksista oli todella vanhanaikainen; luulin, että masennus on vain laiskojen ihmisten hommaa. Nukuttani ja levättyäni aikani Laakson avo-osastolla, luulin pääseväni heti takaisin ns. sorvin äärelle. Kuvittelin, että homma oli nyt taputeltu valmiiksi, että kaikki olisi taas hyvin.

Olin muutaman kuukauden sairaslomalla avo-osaston jälkeen, kun tieni vei Auroran suljetulle osastolle ja sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Minulla oli maaninen jakso käynnissä. Muistan ajatelleeni, että tämä ei voi olla totta! Häpeä siitä, etten pystynyt täyttämään niitä normeja, mitä yhteiskunta oli meille opettanut, oli valtava. Mieleni täyttyi hyvin tuomitsevista ajatuksista. En uskonut, että riitän. Kuka uskoisi, että hyvän äidin aineksiin kuuluisi hullujen huone tai diagnoosi mielenterveys puolelta? Miten ihmeessä pystyisin viemään lapseni eskariin tämän jälkeen, varmasti ne työntekijät tuijottavat minua! Tarttuuko tämä lapsiini? Äiti muuttui hulluksi? Nämä ajatukset olivat vain pääni sisällä. Kukaan ei tuijottanut minua.

Tunsin järjetöntä häpeän määrää sellaisesta asiasta, jota kukaan ei varmasti ole itselleen vapaaehtoisesti hankkinut eli sairastumista kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. En ollut myöskään valinnut itselleni alkoholistista vanhempaa lapsuudenkotiini, eivät nämä ole ihmisestä itsestään riippuvia asioita. Ne eivät olleet valintojani, vaan ne valitsivat minut. Se häpeän määrä, mitä kannoin vuosia rintani päällä oli musertavan raskasta. Ei lapsi voi olla vastuussa vanhempansa teoista, vaikka niin lapsena luulin. Häpesin ja luulin, että se oli minun taakkani kantaa, vanhempani alkoholismin tuomat oireilut. 

Onnekseni läheiseni ovat sellaisia, jotka hyväksyvät minut tällaisena kuin olen. He näkevät minut ihmisenä, ei pelkkänä sairautena. Heille sairauteni oli sairaus muiden vakavien sairauksien seassa. Olin edelleenkin se pullantuoksuinen äiti, ystävä ja sukulainen, vaikka sairauden alkuvuosina vietin useamman ajanjakson suljetulla osastolla. Minua ei häpeilty, mutta minä ihan itse hoidin sen häpeän tunteen kaikkien puolesta, sillä ajattelin tuolloin vielä, että olin melkoinen taakka ja oikea riippakivi muiden elämissä. En minä ollut. Minä kuvittelin sen. Meni vuosia ymmärtää se, kuinka paljon annoin menneisyyteni häpeän määritellä minua. Hyväksymisen tie on ollut järkyttävän pitkä. 

Jos joku olisi sanonut minulle noin 10-vuotta sitten kuinka mielenmaisemani muuttuu lempeämpään suuntaan itseäni kohtaan, en olisi uskonut. Olisin uskonut henkilön valehtelevan, mikäli hän olisi kertonut sen tosiasian, että minä ihan oikeasti riitän. Jos minulle olisi kymmenen vuotta sitten kerrottu, että tulevaisuudessa minä elän muuallakin kuin neljän seinän sisällä, muutoinkin kuin peläten ihmisiä kaupassa ja häpeillen itseäni, tai kaikista roadtripeistä, joita vielä koen: keppihevoskilpailuista, live-keikoista sekä vastoinkäymisistä ja niistä selvitymisestä, opiskeluista ja siitä, että pystyn tekemään merkitsevää työtä, omien voimavarojen mukaan… En olisi uskonut. Siksi halusin kertoa teille tämän tarinan. Toivoa on paremmasta huomisesta. 

Nykyään olen eläkkeellä ja lisäksi toimin tukihenkilönä mielenterveyspuolella. Olen myös yksi koulutetuista kokemusasiantuntijoista, jotka ovat tehneet yhteistyötä Kakspy ry:n LOV ME-hankkeen ja Kymsoten ammattilaisten kanssa. Tämä projekti on ollut minulle toivon tuoja. Yhdessä suunniteltujen konkreettisten kokeiluimme avulla mahdollistimme hyvää kohtaamista eri keinon.

Kuulluksi tulemisen tae on hyvä kohtaaminen.

Kuulluksi tuleminen on yksi avaintekijä kohti parempaa huomista. Tämän voin kertoa omasta kokemuksestani. Se on tapahtunut minulle, ja sen avulla olen saanut matkani varrella toivoa sekä uskoa itseeni ja mahdollisuuteen saada hyvä omanlainen elämä kaikesta menneestä huolimatta. 

-EVE

Kirjoittaja on ollut mukana Kakspy ry:n LOV ME -hankkeen Hyvän kohtaamisen -yhteiskehittämisenprojektissa Kymsoten kanssa

Elämän mielekkyys

Muutos, oli se sitten positiivinen tai traumaattinen, pysäyttää miettimään elämän merkityksellisyyttä ja arvoja.

Mikä on minulle tärkeää? Elänkö arvojeni mukaan?

Elänkö omannäköistä elämää, vai saneleeko sen joku muu? Kuinka selviän tästä?

Mitä näen, kun katson ikkunasta? Näenkö sateen, joka estää menemästä pihalle, vai näenkö sateen, joka helpottaa kuivuudesta kärsivää luontoa? Heiluvatko puiden lehdet kauniisti, vai näenkö edes koko puuta?

Päätin muuttaa, sillä olin kärsinyt unettomuudesta liian kauan asunnossani liikenteen metelin tullessa seinien läpi sisään, ja oloni oli kuin näyteikkunassa. 

Menin katsomaan korvemmasta asuntoa. Uuden asunnon olohuoneen ikkunasta näin, kuinka puiden lehdet pyörivät kauniisti tuulessa. Ilmoitin ystävilleni, että siihen kohtaa huonetta tulen asettamaan sängyn tai sohvan, jotta voin katsella kaunista maisemaa. Sain kuulla muutamilta, että mitä sinä nyt, hyvältä keskeiseltä paikalta muutat pois! Ei mitään järkeä! Ei varmaan heidän mielestään ollutkaan, mutta voin sanoa, että vieläkin koti-ikkunastani näen, kuinka tuuli pyörittää puiden lehtiä kauniisti.  Nukun myös oikein hyvin, kiitos kysymästä!

Muuttaminen oli muutos, johon pystyin itse vaikuttamaan, jotta kokisin arkeni mielekkäämmäksi. Muutos tuki sielunmaisemaani.

Ensimmäisen suuren muutoksen koin, kun olin vielä lapsi. Silloin minulla ei ollut mitään valtaa vaikuttaa muutokseen. Elin vain mukana, matkustajana. Kun veljeni kuoli yllättäen, huomasin, että vanhemmat voivat mennä rikki. Tuntui avuttomalta katsoa omia vanhempiaan hiljaa ovensuusta ja nähdä heidän surunsa. En tiennyt, kuinka olisin saanut heiltä pahan mielen pois. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista ja se oli pelottavaa. Päätin, että minun pitää olla vahva ja kiltti. Läheisemme tulivat auttamaan ja tukemaan ympäri maailmaa perhettäni. Olin samalla hämmentynyt ja helpottunut, että meillä oli aikuisia, jotka yrittivät lohduttaa. 

Vuosien saatossa veljeni menehtyminen muuttui osaksi elämäni tarinaa. Sain siitä vahvan opin, että pidä läheisistä huolta omalla tavallasi. Elämä jatkuu menetyksestä huolimatta. Hymy palaa kotiin jossain vaiheessa. 

Kriisien kohdalla olen vapaalla vaihtelevalla tyylillä selvinnyt tuen kanssa takaisin tähän maailmaan. Pikkuhiljaa olen saanut takaisin ne osat, jotka tukevat minua jaksamaan ja jossain kohtaa taas nauttimaan elämästäni. Yhdistävä tekijä kriiseistä selviytymiseen ovat aina olleet läheiset, rakkaus, aika ja arki. 

Tasainen omanlaiseni arki, joka pitää sisällään viikkosiivoukset musiikin tahtiin, ruoanlaitot ja kaiken maailman vessanpesut. Näissä arjen rutiineissa olen tiennyt mitä tapahtuu ja mihin aikaan. Olen huomannut, että kriisin keskellä arki on ollut asia, johon minä itse voin vaikuttaa, vaikka on tuntunut, että mikään ei ole minun hallittavissani. Näiden avulla saan pidettyä itseni niin sanotusti kasassa vielä hetken. 

Konkreettisesti: taide pelastaa maailman. 

Onnekseni olen saanut mielettömän tuen läheisiltäni ja ammattilaisilta kaikista pahimpien kriisien keskellä. Tämä on minun selviytymismallini: varmistan, ettei kenelläkään ole nälkä ja arki jatkuu mahdollisemman samanlaisena kuin ennenkin. Yritän pitää itsestäni huolta.

Kun kaksoissiskoni joutui onnettomuuteen, entinen aviomieheni joutui vierestä kuuntelemaan erästä artistia, jonka olin valinnut kriisimusiikikseni. Tarkoitukseni oli kiinnittää ahdistukseni muistot siihen musiikkiin. Kun aikaa kului, huomasin, etten enää pystynyt kuuntelemaan kyseistä artistia, vaan vähitellen arkimusiikkini oli vaihtunut takaisin lempiartisteihin. En halunnut muistoja biiseihin, jotka ovat merkinneet minulle jotain muuta tunnetta. 

Kun minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö vajaa kolmikymppisenä, osa arvoistani meni uusiksi. Jouduin väkisin pysähtymään. Olen aina ollut ahkera ja utelias. Pankkitiliäni en ole koskaan osannut pullistaa, mutta haaveeni olivat tuolloin konkreettisesti muuttumassa todeksi. Ja sitten ne vietiin pois. 

Vaikka perheeni koostuu sekalaisesta seurakunnasta, meillä on yksi vahva tekijä ollut aina läsnä: Ei jäädä tuleen makaamaan. Äitini ei ole koskaan tuominnut minua, saatikka kaksoissiskoni. Hän on ollut peruskallioni.

Kaksoissiskoni auto-onnettomuuden jälkeen sain m1-lähetteen, joka pysähdytti minut pakon edessä. Elämäni oli menossa suuntaan, joka ei tukenut arvojani, saati sellaiseen, että olisin iltaisin pystynyt ajattelemaan itsestäni mitään positiivisesti. 

Tuen avulla alkoi elämässäni jälleen omanlainen arkeni, joka koostui minulle mieluisista asioista, kuten anarkisti-marttojen neulontaseurasta, taiteesta, opiskelusta ja läheisistä. Silti jokin jarrutti minua sisältäpäin, ja toi ajoittain huonon voinnin. Tilanne helpotti, kun näin, kuinka siskoni pärjää yksin ja on myös pystynyt aloittamaan omannäköisen elämänsä. Silloin minunkin sisälleni tuli jonkinlainen rauha. 

Ymmärsin päästää irti menneisyydessä elämisestä ja aloin elämään tätä päivää sekä ajatella tulevaa, mitä se minulle tarjoaa. Siitä lähtikin sitten liuta koulutuksia – ja rehellinen hymy palasi kasvoilleni.

-EVE

Kirjoittaja on ollut mukana Kakspy ry:n LOV ME -hankkeen Hyvän kohtaamisen -yhteiskehittämisenprojektissa Kymsoten kanssa

Mieleen voimaa teatterin keinoin

Miksi sinä et pysty, en tunne sinua enää? Entinen supersuorittaja kulkee kotona laahustaen, kun vihdoin pääsi sängystä ylös. Itku on herkässä ja pienikin asia on vuoren kokoinen. Masennus muuttaa ihmisen ja läheisen on vaikea päästä hänen maailmaansa.  Olen itse kokenut mihin tämä voi johtaa: avioeroon 28 yhteisen vuoden jälkeen.

LOV ME -pajalla kehitimme ideoita auttaaksemme mielenterveyskuntoutujia. Oma ajatukseni oli  saada apua kuntoutujan ja läheisen keskinäiseen ymmärrykseen sekä hyvinvointiin. Marin idea oli käyttää teatterin keinoja. Tiimiin liittyivät vielä Veera ja Päivi. Tästä alkoi Mielessä Voimaa -ryhmän suunnittelu. 

Otin yhteyttä teatterin moniosaajaan Piia Kleimolaan. Hän oli vahvasti mukana Kymenlaakson  Kulttuurisote-hankkeessa ja innostui heti ajatuksestamme.  

Päätimme toteuttaa kokeilun Inksan klubitalolla. Tavoitteemme oli tuottaa iloa sekä yhdessä tekemisen  ja voimaantumisen kokemuksia. Klubitalolla esittelimme itsemme ja Mielessä Voimaa -ryhmän idean.  Piia ohjasi helppoja harjoituksia, joihin yhdessä osallistuimme.

Ryhmäksi muodostui viisi kuntoutujaa ja kaksi läheistä. Kokoonnuimme kuusi kertaa viikon välein. Tervetuloa halit ja kahvitus, niillä aloitettiin aina. Kuulumiset sekä edellisen kerran jättämät tunteet  käytiin läpi. Kuunteleminen ja välittäminen olivat merkittävä osa ryhmäämme. 

Laadimme yhdessä säännöt. Tärkeimpinä sääntöinä olivat, että ryhmässä puhutut asiat jäävät meidän välillemme  sekä toisten kunnioittaminen. Jokainen sai olla oma itsensä. Ei ollut oikeaa tai väärää tapaa, eikä pakkoa.  

Ryhmähenki muodostui nopeasti, mitä helpotti se, että kuntoutujat tunsivat toisensa klubilta jo  ennestään. Piia ohjasi ja me KAT:it vertaisina näytimme esimerkkiä sekä kannustimme ryhmäläisiä. 

Nauru raikasi klubitalossa, huumori oli merkittävässä roolissa. Henkilökohtaisia, kipeitäkin asioita  jaettiin. Luottamus porukkaan oli vahva. Kaikki täyttivät kyselylomakkeen jokaisen kerran kokemuksestaan.  Lopuksi juttelimme ja voimahalien kautta lähdimme kotiin. 

Ryhmäläisten omista tarinoista muodostui Äkkisyvää-esityksemme käsikirjoitus. Koimme ison yllätyksen, kun  kaikki ryhmäläisemme halusivat lopulta esiintyä. Me, mielenterveysongelmia kokeneet, tiedämme sen olevan todella iso ja rohkea heittäytyminen heiltä! 

Esitys toteutettiin Forum-teatterin keinoin. Siinä myös yleisö pääsee mukaan näytelmään. Tarkoituksena on käsitellä ja kokeilla, miten erilaiset toimintatavat  vaikuttavat tilanteisiin, joissa ilmenee sortoa, epäreiluutta. Osallistumisen myötä pyritään näyttelijöiden ja yleisön voimaantumiseen.

Äkkisyvää-esityksemme oli avoin yleisölle. Veeran sisko Anu soitti selloa, mikä toi ainutlaatuisen  tunnelman jo yleisön saapuessa saliin. Piia jokerina sai yleisön hyvin mukaan tilanteiden kulkuun.

Olimme hilpeästi juhlivia Alapään marttoja kylpylän porealtaassa. Siellä joukkoon liittynyt vieras mies aiheutti monenlaisia reaktioita. Sitten huonosti käyttäytyvä koiranpentu sai vihaisen naapurin soittamaan kiivaan puhelun koiran omistajalle. Ryhmäläisemme hyvin kipeä kokemus lapsiensa kohtelusta oli tunteiden toisesta äärilaidasta ja hyvin koskettava. Hänelle oli terapeuttista ja tärkeää tuoda se esiin sekä myös itse esiintyä roolissa.  

Näytös oli meille kaikille hyvin voimaannuttava kokemus. Se tallennettiin videolle, jonka meistä  jokainen sai muistoksi. 

Ryhmäläisten ja yleisön antamat palautteet toivat varmuuden, että tätä pitää jatkaa. Teatterin keinot antavat mahdollisuuden purkaa tunteita ja kokemuksia turvallisesti: osallistuja menee rooliin ja tulee sieltä pois.  Kuntoutujan ja läheisen välille tuli yhteyttä, joka jatkui ryhmän jälkeenkin. LOV ME -hankkeen ja Piian avulla katsomme tulevaisuuteen, Äkkisyvässä Mieleen Voimaa!

Virpi Asllani

Kirjoittaja on koulutettu kokemusasiantuntija. Hänen kokemuksensa on kymmenen vuotta kestänyt masennus ja siitä toipuminen. Hän oli myös kameran takana “Kun aina ei ole sanoja” -valokuvanäyttelyssä.

Voiman tiellä: Kannustan muitakin kokemaan uusia, jännittäviä asioita

Reilu vuosi sitten pääsin aloittamaan LOV ME- hankkeessa. Olin valmistunut koulutetuksi kokemusasiantuntijaksi keväällä 2019 ja toivoin silloin, että pääsisin kokeilemaan siipiäni jossakin projektissa. 

Hanketyö tuli silloin kuin tilauksesta.  En tiennyt mitä oli tulossa, mutta kuitenkin se tuntui minusta heti kiinnostavalta. 

Tämä reilu vuosi on opettanut minulle todella paljon. Olen kiitollinen siitä, että lähdin mukaan. Olen saanut enemmän kuin osasin odottaa. 

Olen kokenut monia uusia asioita: koulutuksia, työpajoja ja suunnittelupalavereja sekä päässyt ohjaamaan ryhmää. Minulle on tullut lisää rohkeutta, varmuutta ja luottamusta. Hanketyö toi uusia kollegoita, joista tuli ystäviä. 

Uskalsin mennä kohti tuntematonta, koska ei tarvinnut pelätä epäonnistumista. Sain lisää rohkeutta. Välillä jouduin sietämään epävarmuutta ja pelkoa tulevasta. Jouduin odottamaan ja odottamaan. 

Silti jokainen kohtaamani haaste oli tärkeä itseni voimistumisen kannalta.

Pohdin, mihin minun pitäisi keskittyä, että pääsisin eteenpäin. Suunnittelu, valmistautuminen, harjoittelu – niitä työstin aluksi.

Kuitenkin halu tehdä, rohkeus olemalla oma itseni, olla läsnä, kuulla ja omien vahvuuksien hyödyntäminen olivat tärkeimmät työkaluni ryhmän ohjaamisessa.

Voima. Se sama voima on meidän jokaisen sisällä, kun vaan löydämme sen. Kun raivaamme esteet sen tieltä, pääsemme jatkamaan matkaa.  Joskus vaan tarvitsemme toistemme tukea nähdäksemme ne vahvuudet, joita jokaisella meistä on. Tämän sain itse kokea toisena ryhmänohjaajana. Minulla ei ollut aiempaa kokemusta ryhmän ohjaamisesta, mutta työparillani oli. Minun oli turvallista aloittaa ryhmän ohjaaminen hänen kanssaan. 

Kolmannen ryhmätapaamisen jälkeen koin, että ehkä minä osaan ja pärjään. Se euforinen tunnelataus ensimmäisen oman ryhmän ohjaamisen jälkeen oli huikea. Tuntui kuin olisi tehnyt jotain suurta ja merkittävää. Ehkä se tunne välittyi jännityksen ohella myös muille. 

Tämän kokemuksen myötä olen valmis uusiin haasteisiin ja kokemuksiin, joita tulen saamaan. Kannustan muitakin rohkeasti kokemaan uusia, jännittävältä tuntuvia asioita. Elämässä ei ole mitään menetettävää vaan päinvastoin koettavaa.

 Henna

Kirjoittaja on kokemusasiantuntija ja Voimavararyhmän toinen ohjaaja.

Poikkeusolot ja niistä selviäminen 

Elämme poikkeuksellisia aikoja ja nyt jos koskaan on aika pitää huolta omasta ja muiden mielenterveydestä. Maailma keskittyy nyt ymmärrettävästi pitämään huolta fyysisestä terveydestämme, jonka johdosta mielenterveysasiat ovat vahvemmin omalla kontollamme. Onneksi on paljon asioita, joita me voimme tehdä pitääksemme huolta itsestämme ja toisistamme myös henkisesti. 

Olen niin onnellinen, että olen jo käynyt terapiapolkuni alusta loppuun ja minulla on sen ansiosta valtava työkalupakki täynnä erilaisia keinoja selviytyä tällaisista poikkeusolosuhteista. Jokainen ihminen kokee nämä asiat eri tavalla ja tarvitsee erilaisia lähestymistapoja käsitelläkseen kriisiä. Jaan tässä blogipäivityksessä minulle sopivia selviytymiskeinoja siinä toivossa, että ne voisivat auttaa myös jotakuta muuta. 

IMG_20200219_132556

Tässä tilanteessa minusta tuntuu tärkeimmältä jatkaa mahdollisimman tavallista arkielämää. Arki tuo elämään rakennetta ja ennakoitavuutta, mitä maailman tilanteesta juuri nyt puuttuu. Herätessäni peseydyn, pukeudun ja laitan aamukahvin kiehumaan. Petaan sängyn ja järjestän kodin valmiiksi uuteen päivään. Pyrin syömään säännöllisesti, menen joka päivä ulos (tai edes parvekkeelle), teen edes hiukan töitä sekä asioita, joista nautin. Luen, askartelen, ompelen, neulon, leivon, laitan ruokaa, korjaan vaatteita, siivoan ja katson elokuvia.

Koetan uppoutua päivän aikana moniin erilaisiin puuhiin ja tehtäviin, joiden avulla voin sekä unohtaa vallitsevat olot, että pysyä kiinni nykyisessä hetkessä. Annan myös itselleni armoa silloin, kun en jaksa pitää arkirutiineista kiinni. 

Toinen tärkeä tapa, jolla pidän huolta mielenterveydestäni, on rajoittaa uutisten ja somesisältöjen kulutusta. Uutisten lukeminen tuntuu vain lisäävän ahdistustani ja pelkojani niiden lieventämisen sijaan. Tarkistan ajankohtaiset tiedotteet päivittäin luotettavasta lähteestä, mutta sen ulkopuolella en lue uutisia lainkaan. Päätin myös lopettaa Facebookin selailun kokonaan, sillä vaikka monet päivitykset jaetaan huumorimielessä, ne herättävät minussa silti pahaa oloa. Päädyin myös piilottamaan Instagramista sellaiset tilit, jotka jakoivat mieltäni horjuttavaa sisältöä. Juuri nyt tarvitsen toivoa, en pelkoa. 

Eräs valtavan tärkeäksi havaitsemani asia näiden päivien aikana on ollut yhteydenpito oman perheen ja lähipiirin kanssa. Keskustelut läheisten kanssa muistuttavat siitä, etten ole yksin tilanteeni ja tunteideni kanssa, ja samalla myös siitä, että elämä kuitenkin jatkuu poikkeusolosuhteista huolimatta.

Elämme onneksi sellaista aikaa, että vaikka emme voi nähdä toisiamme kasvotusten, meillä on mahdollisuus silti pysyä tiiviissä kontaktissa rakkaimpiimme. Onneksi on puhelimet, tekstiviestit, videopuhelut, ryhmäkeskustelut ja erilaiset nettiväylät, joiden avulla voimme pitää toisiimme yhteyttä.

Vaikka kuulun riskiryhmään ja minulla on omat murheeni, olen myös huomannut valtavan tärkeäksi sen, että autan myös voimavarojeni puitteissa muita. Vaikka en voikaan poistua kotoani toimittaakseni esimerkiksi ruokalähetyksiä, voin silti tehdä paljon.

IMG_20200326_115812

Olen saanut paljon iloa siitä, miten olen voinut sosiaalisen median kautta piristää, auttaa ja luoda toivoa muiden elämään. Olen tuntenut osallistuvani talkoisiin, kun minulla on epävarmasta rahatilanteesta huolimatta ollut mahdollisuus tilata ruokaa ja palveluja  muutamalta pieneltä yrittäjältä, jotka kärsivät tästä tilanteesta merkittävästi.

Tunnen onnea voidessani tukea vanhempiani videopuhelupalvelujen käyttöönotossa sekä soitellessani ihmisille, jotka ovat jumissa kodeissaan. Lähipäivinä toivon lähettäväni postikortteja ja kirjeitä rakkaimmilleni. On ihanaa tietää, että vaikka itsekin kärsin, voin silti lieventää jonkun toisen kärsimystä. Se pienentää hieman omaa taakkaani. 

Jo vuosi sitten päättynyt terapiaprosessi on myös tuonut minulle yllättävää ja erityistä helpotusta. Terapiassa opin hyväksymään tunteeni ja antamaan niille tilaa, ja olen koettanut muistaa sen myös näinä aikoina. Minulla on oikeus olla peloissani, surullinen tai ahdistunut. Saan itkeä, olla vihainen ja olla olematta tavallinen itseni.

Erityisesti yritän muistaa, että vaikka on ihmisiä, joilla asiat ovat paljon huonommin kuin minulla, minulla on silti oikeus tuntea kaikkia näitä tunteita. Toki muiden tilanne voi antaa perspektiiviä, mutta se ei silti mitätöi omaa kokemustani. Vaikka nyt pärjään, pidän kuitenkin terapeuttini ja kriisipuhelimien numerot lähettyvillä, jos jossakin vaiheessa alkaakin tuntua siltä, etten pärjää enää ilman ammattilaisten apua. Näiden tunteiden kanssa ei saa jäädä yksin.

Vaikka tämä aika on pelottavaa ja monella tavalla järkyttävää, on silti ollut ihana nähdä, mihin me yhdessä pystymme. Tulen niin onnelliseksi nähdessäni, kuinka ihmiset tukevat toisiaan ja kuinka hyviä ihmiset todella ovat.

Kun elämästä riisuu kaiken kiireen ja pakollisuuden, jäljelle jää aikaa pitää huolta itsestä, muista ja meidän yhteisestä elinympäristöstä. Muistammeko tämän koko maailman pysäyttäneen kriisin myötä vihdoin, mikä elämässä on todella tärkeää?

Toivon valtavasti voimia teille ihan jokaiselle. Tämä ei kestä ikuisesti. Me selviämme tästä yhdessä. ❤

 Pipsa Valkeila 

Kirjoittaja on ympäristövaikuttaja, joka pitää Instagramissa kestävään ja merkitykselliseen elämään keskittyvää tiliä nimeltä @arvokasmaailma. Kirjoittaja on aikuinen lapsiomainen, joka löysi terapian avulla omat rajansa, vahvuutensa ja arvonsa ja voi nykyään erittäin hyvin. 

Kun aloin elää arvojeni mukaan, elämästäni tuli merkityksellistä

Lov Me -hankkeen nimi muodostuu sanoista liittyminen, optimismi, voimaantuminen, myönteinen minäkäsitys ja elämän merkityksellisyys. Olen pohtinut näitä aiheita paljon viime aikoina ja miettinyt, mitkä asiat elämässäni saavat minut kokemaan näitä tunteita. Olen pyrkinyt aktiivisesti karsimaan elämästäni pois negatiivista ja täyttämään siitä vapautuneen tilan positiivisella.

Omalla kohdallani kaikista vahvimmaksi tavaksi lisätä hyviä tunteita omaan elämään on noussut muita ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä kunnioittavasta elämäntavasta. Kun kaikki linkittyy kaikkeen ja voin omalla toiminnallani tehdä parhaani maailman tilan sekä oman ja muiden hyvinvoinnin eteen, saan elämääni valtavasti merkityksellistä sisältöä. 

Ympäristöä kunnioittava elämä on saanut minut liittymään maailmaan monellakin eri tavalla – se on auttanut minua sekä näkemään tekojeni vaikutukset minulle tuntemattomien ihmisten elämään, että lisännyt yhteisöllisyyttä omassa elämässäni ja auttanut liittymään yhteisööni. Kun lainailee ja kierrättää tavaroita naapureiden ja tuttujen kesken, tulee väistämättä tutustuneeksi, kyselleeksi kuulumisia ja kutsuneeksi kahville.

On ollut ihana oppia, että ympärillä elävät ja entuudestaan ihan tuntemattomat ihmiset ovat pääsääntöisesti valtavan lämpimiä ja auttavaisia, kun heille vain suo siihen mahdollisuuden. Omaan ympäristöön liittyminen on lisännyt myös turvallisuuden tunnetta omassa elämässäni ja opettanut luottamaan siihen, että maailma kyllä kantaa. 

IMG_20181010_141057_01

Aiemmin tunsin suurta ahdistusta maailman tilasta, usein jopa lamaantumiseen asti. 

Koin, ettei teoillani voi olla merkitystä ja että maailma on tuhoon tuomittu. Sitä mukaa kun lisäsin elämääni tietoisia, ympäristöä ja muita kunnioittavia valintoja, optimismini kasvoi. Jos minä voin muuttaa ajatus- ja toimintamallejani, niin siihen pystyvät myös muut! Ja jos iso joukko muuttaa elintapojaan kestävämmiksi, voimme yhteisvoimin vaikuttaa todella merkittävästi maailman tilaan.

Nykyään olen täynnä optimismia. Kun näen päivittäin, kuinka positiivinen esimerkkini saa muutkin ympärilläni toimimaan, saan uskoa siihen, että huonolta vaikuttava tilanne on vielä käännettävissä. Uskon, että ihmiset haluavat pääasiassa tehdä hyviä valintoja ja olla satuttamatta muita tieten tahtoen. Ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. 

Voimaantuminen viittaa siihen, kuinka ihmisen itsetunto, rohkeus, yhteiskunnallinen aktiivisuus ja vaikutusvalta lisääntyy ja hän alkaa ajamaan omaa asiaansa. Voimaantuminen on siis ihan valtavan iso ja merkityksellinen juttu! Itse olen kokenut ympäristöä kunnioittavan elämäntavan erittäin voimauttavaksi. On uskomatonta, miten moniin asioihin me voimme itse vaikuttaa, ihan arkipäiväisillä ja pienillä teoilla! 

Kun aloittaa jostakin ja saa siitä onnistumisen kokemuksia, voimaantuu kokeilemaan uusia ja haastavampiakin muutoksia. Itselleni voimaantuminen on nimenomaan sitä, että voin itse päättää ja valita, miten haluan elää ja vaikuttaa maailmaan. Minulla on oikeus elää arvojeni mukaista elämää. 

Sillä on ihan uskomaton voima, kuinka myönteiseksi minäkäsitys muuttuu, kun tietää tekevänsä parhaansa itsensä ja muiden eteen. Kun näkee, kuinka omat teot ja oma asenne tarttuvat ympäröiviin ihmisiin, tulee valtavan tietoiseksi omista mahdollisuuksistaan ja vaikutusvallastaan.

Screenshot_20191024-132703_2

Aiemmin elin vahvasti ristiriidassa omien arvojeni kanssa ja koin huonoa omatuntoa kestämättömistä valinnoistani. Mutta nyt, kun elän enemmän omien arvojeni mukaisesti, koen enenevissä määrin olevani hyvä ihminen, ja että hyvillä teoillani on merkitystä. Yritän parhaani ja se riittää.

Elämä ja maailma ovat täynnä kaikkea kaunista, merkityksellistä ja säilyttämisen arvoista. Kun olen vähentänyt kulutusta, olen voinut vähentää myös työntekoa, ja se taas on osaltaan johtanut siihen, että olen voinut keskittyä yhä enemmän niihin asioihin, jotka tekevät minut aidosti onnelliseksi ja saavat minut kokemaan elämäni merkitykselliseksi.

Kun en jatkuvasti ajattele ostamista, olen paljon tietoisempi omista tarpeistani ja tartun niihin herkemmin. Kun kodin tavaramäärä on vuosien saatossa karsiutunut, jäljelle jääneet esineet ovat kaikki tärkeitä ja niihin kiinnittää tarkemmin huomiota. Kun elämästä karsii kaiken turhan ja tarpeettoman, jäljelle jää vain ne ihan kaikkein merkityksellisimmät asiat. Tätä voimaa on vaikea edes sanoin kuvailla. 

Mikä lisää sinun elämääsi merkityksellisyyttä ja saa sinut kokemaan itsesi voimaantuneeksi ja optimistiseksi? Millä tavoin sinä liityt ympäröivään maailmaan? Mikä saa sinut ajattelemaan, että olet hyvä juuri tuollaisena? Toivon kovasti, että jaksat pohtia näitä asioita ja lähteä pelkäämättä niitä kohti, yksi pieni askel kerrallaan. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi sellaisten asioiden ja ihmisten parissa, jotka vievät, eivätkä anna. 

Eri ihmiset saavat iloa eri asioista, ja hyvä niin. Meitä kaikkia, omine rajoinemme, intohimoinemme, toiveinemme ja menneisyyksinemme, tarvitaan. Ihan jokaiselle meistä löytyy tästä maailmasta paikka, jossa tuntea itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Mistä sinä voisit lähteä etsimään elämääsi näitä asioita? 

Pipsa Valkeila

Kirjoittaja on ympäristövaikuttaja, joka pitää Instagramissa kestävään elämään ja positiiviseen mielenterveyteen keskittyvää tiliä nimeltä @arvokasmaailma. Kirjoittaja on aikuinen lapsiomainen, joka löysi terapian avulla omat rajansa, vahvuutensa ja arvonsa ja voi nykyään erittäin hyvin. 

Koen olevani etuoikeutettu

Olen työskennellyt viimeiset kaksi vuotta kymenlaaksolaisen kulttuurihyvinvointityön äärellä. Taiteen, kulttuurin, liikunnan ja luontosuhteen vaikuttavuutta on kokeiltu erilaisissa hankkeissa – ja saadut kokemukset ovat olleet ilahduttavia!

Myönteiset vaikutukset hyvinvointiin ja koettuun terveyteen on todettu myös tutkitusti. Hanketöiden ja projektien kautta on itselleni tullut tutuksi myös kokemusasiantuntijatoiminta. Se, että saan olla mukana näissä toiminnoissa ja tutustua sydämellisiin kanssaeläjiin, tekee olostani etuoikeutetun.

Kokemusasiantuntijatoiminnassa minua puhuttelee ensinnäkin lähtökohta.  Se, että selviytymistarinat ovat aitoja ja todellisia. Arvostan suuresti sitä, että kokemusasiantuntijat ovat valmiit jakamaan omia kokemuksiaan, ja sitä kautta auttamaan muita. Kolmas kunnioitettava kulma on tieto. Sitä meillä tuskin koskaan on liikaa. Mitä enemmän tietoa, sitä vähemmän luuloa ja oletusta.

LOV ME -hankkeen Kymenlaakson katit eli kokemusasiantuntijat Virpi, Mari, Veera ja Päivi kysyivät minua tekemään teatteria, osana yhtä hankkeen kokeiluryhmää. Hyppäsin mukaan ilahtuneena!

_DSC4796

Kevään 2019 aikana me, eli Mielessä voimaa -ryhmän mielenterveyskuntoutujat, läheiset ja kokemusasiantuntijat teimme yhdessä Forum-teatteriesityksen Äkkisyvää. Esitys nähtiin huhtikuussa Kymenlaakson Opiston salissa Inkeroisissa sekä lyhennettynä versiona Kotkassa Merikeskus Vellamossa osana Mielenterveys ja kulttuuri -seminaaripäivää 13.9.2019.

Forum-teatteri on vuorovaikutteinen ja osallistava teatterimuoto, jonka avulla nostetaan esille ryhmäläisten oma ääni sekä tartutaan ryhmää huolestuttaviin aiheisiin. Forum-teatteri on teemoista huolimatta hauskaa. Se ei vain tutki ongelmia vaan tekee jokaisesta todellisen elämän toimijan.

_DSC4797

Forumin käytössä ryhmän kanssa pyritään prosessiin, jossa osallistujat itse hakevat vaihtoehtoisia näkökulmia, merkityksiä ja toimintatapoja käsiteltävään aiheeseen. Työtapa on ratkaisukeskeinen: ei pyöritellä ongelmaa vaan erilaisia ratkaisumalleja. Valmiiksi saatavat ratkaisut eivät ole itsetarkoitus, vaan enemmänkin tavoitellaan osallistujien omaa oivallusta ympäröivän maailman kysymyksiin. Työtavassa ei ole pakkoa, ei oikeaa, ei väärää.

Jokainen työpaja ja projekti on tuonut uskoa ja iloa tähän Forum-menetelmään kerta kerralta lisää! Ja sitä teki myös Äkkisyvää-projekti! Kokoontumiset sisälsivät paljon lämpöä ja iloa, heittäytymistä, onnistumisen tunteita ja yhteenkuuluvuutta.

_DSC4816

Kokoontumisten aikana tutustuimme paitsi toisiimme myös työtapaan.  Omia kokemuksia kirjasimme pienen tarinan muotoon. Lopulta tarinat esitettiin, mutta kuten Forumiin kuuluu, kohtausten loppuun vienti tapahtui vasta esityshetkellä yhdessä osallistuvan yleisön kanssa.

_DSC4843

Pienikin kohtaus voi johdattaa meidät isojen asioiden ja kysymysten äärelle. Mitä tässä tapahtui? Mistä tämä sinulle kertoi? Oliko tapahtuma realistinen? Voisiko tällaista tapahtua sinulle? Oliko se ok mitä kohtauksessa tapahtui? Jos ei, miksi ei? Kuka tässä oli pahimmassa pulassa? Mitä hän halusi tässä tilanteessa? Mitä hän olisi voinut tehdä toisin?

Forum-teatteri leikittelee todellisuudella. Oikeita tai vääriä vastauksia ei ole.

Piia Kleimola

Kirjoittaja on teatteri- ja draamatoimija Kymenlaakson hyvinvointia kulttuurista -verkostossa (www.kyhy.fi) ja Kymenlaakson kulttuurisote -hankkeessa

Kokemusasiantuntijallakin on aina tuottajavastuu

Ikäihmisten hoivan ympärillä käytävä vilkas keskustelu herätti minussa kysymyksen, onko päihde- ja mielenterveyshoidonkaan laatu riittävää ja kohdellaanko sen piirissä olevia ihmisiä aina asianmukaisesti. Koska mikään inhimillinen ei ole koskaan täydellistä, on puutteiden ajoittainen esiintyminen jokseenkin varmaa.

Kokemusasiantuntijoina olemme osa tätä järjestelmää ja kannamme osavastuun sen toimivuudesta. Vastuumme ei ole juridinen, mutta moraalinen vastuu voi olla jopa vahvemmin velvoittava.

Ensisijaisesti vastaamme tietysti omista tekemisistämme kokemusasiantuntijoina. Tukihenkilötoiminnassa tai ryhmien ohjauksissa meidän on kohdattava asiakkaamme tasavertaisina ihmisinä ja täytettävä työmme maksajalle annettu palvelulupaus asiakaslähtöisestä ja tavoitteellisesta toiminnasta.

Vastuu työstämme tarkoittaa myös sitä, että teemme vain sellaista, josta on hyötyä sekä työmme välittömänä vastaanottajana olevalle toipujalle että työn tilaajana toimivalle organisaatiolle, joka maksaa meille. Turhaan työhön käytetty resurssi on aina pois jostain muusta.

blogi4b.jpg

Meidän on myös pidettävä huolta siitä, että olemme itse riittävän hyvässä kunnossa pystyäksemme tukemaan ja auttamaan toista ihmistä hänen vaikeassa tilanteessaan. Mahdolliset puutteet omassa voinnissamme paitsi heikentävät työmme laatua, vaarantavat myös oman terveytemme.

Saatamme työssämme saada tietoomme puutteita päihde- ja mielenterveystyön järjestelmissä ja niissä työskentelevien ihmisten työssä. Silloin herää kysymys, pitääkö meidän tehdä asialle jotain?

Ensin on tietysti istuttava alas, vedettävä syvään henkeä ja mietittävä onko ongelma todellinen. Asiat voivat kuulostaa tai näyttää oudoilta ja virheellisiltä, vaikka mistään vakavasta ei ole kysymys. Jos kuitenkin vakaasti harkittuamme olemme edelleen sitä mieltä, että jossain on vikaa, on velvollisuutemme toimia asioiden korjaamiseksi.

Oikea toimintatapa on kertoa havainnoistamme sen organisaation johdolle, jossa mahdollinen virhe esiintyy. Lojaalisuutemme maksajaa kohtaan voi tällöin vaikeuttaa epäkohtien esiin tuontia. Samoin pelko vähäisten töiden menettämisestä tuodessamme esiin epäkohtia voi tehdä meidät aremmiksi.

Tosiasia kuitenkin on, että hyvät palveluntarjoajat haluavat tietää kehityskohteistaan ja ottavat mielellään palautetta vastaan. Ja huonojen kanssahan me emme edes halua olla tekemisissä. Silmien ummistaminen epäkohdilta voi pahimmillaan vaarantaa jopa kokemusasiantuntijan oman terveyden, kun joutuu toimimaan tavalla jota ei itse koe oikeaksi.

Tässä, kuten monessa muussakin asiassa vaarallisimpia ihmisiä eivät ole he, jotka toimivat väärin, vaan he jotka ummistavat silmänsä, korvansa ja suunsa eivätkä puutu virheisiin. Hiljaisella enemmistöllä on asiassa kuin asiassa suurin valta, jos se päättää lopettaa vaikenemisen.

blogi4g.jpg

Kokemusasiantuntijan perustehtäviä ovat järjestelmien kehittäminen ja niiden ihmisten puolustaminen, jotka ovat syystä tai toisesta kykenemättömiä itse pitämään kiinni oikeuksistaan esimerkiksi hyvään hoivaan. Näistä perustehtävistä ei välttämättä makseta mitään, mutta palkkio niistä tulee sen kautta, että tuntee tekevänsä oikein ja nukkuu yönsä rauhallisesti.

Jukka Illman

Kirjoittaja on 45 vuotta kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastanut mies, joka on jo pitkään voinut hyvin. Hän valmistui kokemusasiantuntijaksi viime keväänä.

 

Mielekkäällä tekemisellä kohti elämän merkityksellisyyttä

Muutin muutama kuukausi sitten uudelle paikkakunnalle, aloitin uuden työn ja elän arkeani ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Elämässä siis lähes kaikki on muuttunut lyhyessä ajassa. Nämä elämänmuutokset pelottivat minua. Omasta masennuksestani on jo monta vuotta, mutta pelko sairauden uusiutumisesta nostaa aika-ajoin päätään. Nyt olosuhteet olisivat sairaudelle otolliset.

Muutin työn perässä minulle täysin vieraalle paikkakunnalle yksin, mieheni jäädessä Helsinkiin. Oikeastaan Helsinkiin jäi kaikki muukin. Kaikki tuttu ja turvallinen. En kuitenkaan ole masentunut uudelleen. Miksi?

Vastaan tähän nyt samalla tavalla miten olen vastannut niille ihmisille, jotka ihmettelevät, miksi kukaan helsinkiläinen muuttaisi ”tänne” tai ”sinne:”

”Olen mielummin töissä täällä (tai jossakin muualla), kuin työttömänä Helsingissä”

On nimittäin niin, että ihminen tarvitsee mielensä hyvinvointiin mielekästä tekemistä. Olin vuoden ajan työtön ja vaikka onnekseni arkeeni kuului monenlaista tekemistä, en kuitenkaan saanut tehdä oman alani töitä. Ajattelen, että työn on oltava myös tarpeeksi säännöllistä, jotta se hyödyttää meitä arjessa. Täytyy saada tuntea merkityksellisyyden tunteita.

Asun siis muualla, jotta saisin tehdä sitä mitä olen opiskellut ja mihin minulla on kutsumus. Olen oikeastaan yllättynyt itsekin, miten helposti täysin uuteen tilanteeseen sopeutuminen on tapahtunut. Toisaalta se ei ole lainkaan ihmeellistä, sillä koen työni olevan erityisen merkityksellistä. Työn merkityksen tajuaa kunnolla vasta sitten, kun sen on menettänyt ja saanut takaisin.

Odotin joutuvani kamppailemaan arkeni kanssa vähän samalla tavalla, kuin jouduin työttömänä ollessani. Silloin koin nimittäin suuria riittämättömyyden ja huonommuuden tunteita. Ajattelin kohtaavani uudessa elämäntilanteessa tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Olen kuitenkin huomannut työni merkityksellisyyden kantavan minua myös arjessa.

Tilanteeseen vaikuttaa tottakai myös oma suhtautumiseni muutokseen, uudet ystävät ja hyvä työyhteisö. Uskallan kuitenkin väittää mielenterveyteni hyvinvoinnin olevan suoraan verrannollinen työni mielekkyyden kanssa. Ei ole siis ihme, että mielekäs tekeminen on myös monen mielenterveyskuntoutujan kuntoutussuunnitelmassa.

flower-2438754_1920

Minä olin vain vuoden työttömänä, ja senkin aikana sain tehdä satunnaisia keikkatöitä, sekä vapaaehtoistöitä. Tästä kaikesta huolimatta koin vuoden aikana lieviä masennusoireita. Minä olin kuitenkin onnekas saadessani töitä, ja niin monet muut eivät ole.

Monella työttömyys on jatkunut jo vuosia. Työttömyyden vaikutuksesta mielenterveysongelmiin ei puhuta tarpeeksi, eikä ihmisten kokonaistilannetta aina osata katsoa. Mielekäs tekeminen ja merkityksellisyyden tunteet suojaavat meitä mielenterveysongelmilta.

 

Annika Wallenius

Kirjoittaja on pieneen kuntaan muuttanut pappi, jonka toinen kutsumus elämässä on edistää positiivista mielenterveyttä.