Elämän mielekkyys

Muutos, oli se sitten positiivinen tai traumaattinen, pysäyttää miettimään elämän merkityksellisyyttä ja arvoja.

Mikä on minulle tärkeää? Elänkö arvojeni mukaan?

Elänkö omannäköistä elämää, vai saneleeko sen joku muu? Kuinka selviän tästä?

Mitä näen, kun katson ikkunasta? Näenkö sateen, joka estää menemästä pihalle, vai näenkö sateen, joka helpottaa kuivuudesta kärsivää luontoa? Heiluvatko puiden lehdet kauniisti, vai näenkö edes koko puuta?

Päätin muuttaa, sillä olin kärsinyt unettomuudesta liian kauan asunnossani liikenteen metelin tullessa seinien läpi sisään, ja oloni oli kuin näyteikkunassa. 

Menin katsomaan korvemmasta asuntoa. Uuden asunnon olohuoneen ikkunasta näin, kuinka puiden lehdet pyörivät kauniisti tuulessa. Ilmoitin ystävilleni, että siihen kohtaa huonetta tulen asettamaan sängyn tai sohvan, jotta voin katsella kaunista maisemaa. Sain kuulla muutamilta, että mitä sinä nyt, hyvältä keskeiseltä paikalta muutat pois! Ei mitään järkeä! Ei varmaan heidän mielestään ollutkaan, mutta voin sanoa, että vieläkin koti-ikkunastani näen, kuinka tuuli pyörittää puiden lehtiä kauniisti.  Nukun myös oikein hyvin, kiitos kysymästä!

Muuttaminen oli muutos, johon pystyin itse vaikuttamaan, jotta kokisin arkeni mielekkäämmäksi. Muutos tuki sielunmaisemaani.

Ensimmäisen suuren muutoksen koin, kun olin vielä lapsi. Silloin minulla ei ollut mitään valtaa vaikuttaa muutokseen. Elin vain mukana, matkustajana. Kun veljeni kuoli yllättäen, huomasin, että vanhemmat voivat mennä rikki. Tuntui avuttomalta katsoa omia vanhempiaan hiljaa ovensuusta ja nähdä heidän surunsa. En tiennyt, kuinka olisin saanut heiltä pahan mielen pois. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista ja se oli pelottavaa. Päätin, että minun pitää olla vahva ja kiltti. Läheisemme tulivat auttamaan ja tukemaan ympäri maailmaa perhettäni. Olin samalla hämmentynyt ja helpottunut, että meillä oli aikuisia, jotka yrittivät lohduttaa. 

Vuosien saatossa veljeni menehtyminen muuttui osaksi elämäni tarinaa. Sain siitä vahvan opin, että pidä läheisistä huolta omalla tavallasi. Elämä jatkuu menetyksestä huolimatta. Hymy palaa kotiin jossain vaiheessa. 

Kriisien kohdalla olen vapaalla vaihtelevalla tyylillä selvinnyt tuen kanssa takaisin tähän maailmaan. Pikkuhiljaa olen saanut takaisin ne osat, jotka tukevat minua jaksamaan ja jossain kohtaa taas nauttimaan elämästäni. Yhdistävä tekijä kriiseistä selviytymiseen ovat aina olleet läheiset, rakkaus, aika ja arki. 

Tasainen omanlaiseni arki, joka pitää sisällään viikkosiivoukset musiikin tahtiin, ruoanlaitot ja kaiken maailman vessanpesut. Näissä arjen rutiineissa olen tiennyt mitä tapahtuu ja mihin aikaan. Olen huomannut, että kriisin keskellä arki on ollut asia, johon minä itse voin vaikuttaa, vaikka on tuntunut, että mikään ei ole minun hallittavissani. Näiden avulla saan pidettyä itseni niin sanotusti kasassa vielä hetken. 

Konkreettisesti: taide pelastaa maailman. 

Onnekseni olen saanut mielettömän tuen läheisiltäni ja ammattilaisilta kaikista pahimpien kriisien keskellä. Tämä on minun selviytymismallini: varmistan, ettei kenelläkään ole nälkä ja arki jatkuu mahdollisemman samanlaisena kuin ennenkin. Yritän pitää itsestäni huolta.

Kun kaksoissiskoni joutui onnettomuuteen, entinen aviomieheni joutui vierestä kuuntelemaan erästä artistia, jonka olin valinnut kriisimusiikikseni. Tarkoitukseni oli kiinnittää ahdistukseni muistot siihen musiikkiin. Kun aikaa kului, huomasin, etten enää pystynyt kuuntelemaan kyseistä artistia, vaan vähitellen arkimusiikkini oli vaihtunut takaisin lempiartisteihin. En halunnut muistoja biiseihin, jotka ovat merkinneet minulle jotain muuta tunnetta. 

Kun minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö vajaa kolmikymppisenä, osa arvoistani meni uusiksi. Jouduin väkisin pysähtymään. Olen aina ollut ahkera ja utelias. Pankkitiliäni en ole koskaan osannut pullistaa, mutta haaveeni olivat tuolloin konkreettisesti muuttumassa todeksi. Ja sitten ne vietiin pois. 

Vaikka perheeni koostuu sekalaisesta seurakunnasta, meillä on yksi vahva tekijä ollut aina läsnä: Ei jäädä tuleen makaamaan. Äitini ei ole koskaan tuominnut minua, saatikka kaksoissiskoni. Hän on ollut peruskallioni.

Kaksoissiskoni auto-onnettomuuden jälkeen sain m1-lähetteen, joka pysähdytti minut pakon edessä. Elämäni oli menossa suuntaan, joka ei tukenut arvojani, saati sellaiseen, että olisin iltaisin pystynyt ajattelemaan itsestäni mitään positiivisesti. 

Tuen avulla alkoi elämässäni jälleen omanlainen arkeni, joka koostui minulle mieluisista asioista, kuten anarkisti-marttojen neulontaseurasta, taiteesta, opiskelusta ja läheisistä. Silti jokin jarrutti minua sisältäpäin, ja toi ajoittain huonon voinnin. Tilanne helpotti, kun näin, kuinka siskoni pärjää yksin ja on myös pystynyt aloittamaan omannäköisen elämänsä. Silloin minunkin sisälleni tuli jonkinlainen rauha. 

Ymmärsin päästää irti menneisyydessä elämisestä ja aloin elämään tätä päivää sekä ajatella tulevaa, mitä se minulle tarjoaa. Siitä lähtikin sitten liuta koulutuksia – ja rehellinen hymy palasi kasvoilleni.

-EVE

Kirjoittaja on ollut mukana Kakspy ry:n LOV ME -hankkeen Hyvän kohtaamisen -yhteiskehittämisenprojektissa Kymsoten kanssa