Matka minuuteen toipumisen kautta

Kipu on jälleen vallannut kehoni. Odotan verikokeita, lääkäriä…apua. Kuulen kuinka radiossa soi Jenni Vartiaisen kaunis ääni ja pieni tyttö  seinän takana yhtyy lauluun. Samassa ymmärrän, että äänet tulevat omasta päästäni. Ei sairaalan päivystyksessä soi musiikki. 

On liian tuttua olla täällä, yksin. On minulla perhe ja ystäviäkin, mutta kukaan muu ei voi kokea, mitä minä koen. Tätä kokonaisvaltaista tuskaa on vaikea sanoittaa uskottavasti.  

Lähimmiltäni piilotan kivuista suurimman osan. Kuoreni alta ne eivät pääse satuttamaan heitä.  Aivan liian usein yritän myös hukuttaa tuskaani punaiseen, ”viisasten” juomaan.

 Virpi ja tytär teho-osastolla v.2006

Sisimmässäni tiesin, että kytevät kipinäni tulevat leimahtamaan liekkeihin, jollei jokin muutu. Yhdeksän leikkausta, lukuisat tulehdukset, kohtaukset, verenmyrkytys, joka meinasi viedä hengen…lista on  pitkä.  

Kehoni yritti voimakkaasti kertoa, että nyt se muutos on tehtävä. Suljin sen viestit ulkopuolelle ja suoritin lisää. 

Seurasi kymmenen vuoden masennus kehon oireilujen lisäksi. Karulla tavallaan ne opettivat armon itseäni kohtaan. 

Toipuminen alkoi tästä pikkuhiljaa.  

Kokemusasiantuntijakoulutuksissa elämäni syvällinen läpikäyminen toi ymmärryksen ja  hyväksymisen. Sisukaskin ihminen saa olla herkkä ja haavoittuva. Myös hänellä on lupa epäonnistua.

Näiden oivallusten myötä aloin avaamaan kuorta ympäriltäni ja päästämään lähelleni.  Ihmissuhteeni ovat muuttuneet. Vastavuoroisesti voin nyt antaa ja saada toisilta. Näyttää aitoja tunteita ilman jatkuvaa pelkoa hylkäämisestä.  

Yritin aiemmin jakaa hyvyyttä ympärilleni, mutta en edes pitänyt itsestäni. Jokainen on kuitenkin oman elämänsä tärkein ihminen, oli hän millainen tahansa. Opin arvostamaan itseäni ja kuuntelemaan voimavarojani. 

Tärkeää on ollut avun hakeminen ja myös sen saaminen. Aina ymmärretyksi tuleminen ei ole ollut helppoa, koska kuoreni on peittänyt tuskaani.  

Seitsemän vuoden hoitosuhteella psykologiini oli iso merkitys siihen, että pystyin nousemaan  jaloilleni. Hän ei kaunistellut tosiasioita, mutta ei silti syyllistänyt minua.  

Juuri hän näki vahvistumiseni ja loi uskoa minuun.  

Nyt neljän vuoden jälkeen toipumisesta minun on hyvä olla minä, oma itseni.  En pelkää enää virheitä, enkä syytä itseäni niistä. Itseironia on vapauttavaa ja siitä saa monesti hyvät, aidot naurut.  

Ei minusta täysin ehjää koskaan tule, mutta hyväksyn sen. Haluan yhä tehdä huolella sen mihin ryhdyn. Kehoni kuitenkin reagoi nopeasti stressiin ja liikaan rehkimiseen.  

Ymmärrän nyt, että jos en pysähdy ajoissa, mieleni hajoaa uudelleen.  

LOV ME -hankkeen sekä muiden kokemusasiantuntijatöideni kautta olen saanut mielekkyyttä elämääni. Olen oppinut paljon uutta ja saanut heittäytyä.  

Voin auttaa toisia ja olla tarpeellinen. En vain suorita, vaan sydän on vahvasti mukana kaikessa.  

Haluan jakaa sanomaa, että meistä jokainen on yhtä arvokas ihminen.  

Mielensairauksien ja päihteiden käytön taustalla on syynsä, eikä kukaan valitse itse sairastumista. Omalla esimerkilläni voin tuoda toivoa, että pitkästäkin masennuksesta on mahdollista toipua.

Virpi Asllani  

Kirjoittaja on koulutettu kokemusasiantuntija ja kokemusasiantuntija taiteen keinoin. Hänen kokemuksensa on kymmenen vuotta kestänyt masennus ja siitä toipuminen. 

Virpi Asllani on kameran takana ”Kun aina ei ole sanoja” -valokuvanäyttelyssä. Blogitekstin alussa oleva kuva on tästä näyttelystä. Kuvassa Minna Huusari.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s